Onpa rientänyt aika, en oo kerenny ollenkaan päivittelee blogia.

Tonin kanssa käytiin reissun päätteeksi kahden päivän pikakeikka Chiapasissa, Meksikolaisten pyhällä maalla. Eka päivä vietettiin San Cristobal de las Casasissa, kierreltiin markkinoilla ja ihmeteltiin pieniä zapatistinukkeja. Vaikka turisteille on kaikenmoista käsityötä ja helyä tarjolla, suhtautuminen on jotenkin erilaista kuin muissa, turistisemmissa kaupungeissa. Tietty alkuperäiskansojen ylpeys on tallella, mikä näkyy vaikka siinä, että asukkaat eivät meitä paljon kaduilla väistele, meidän pitää väistellä muita.

Chiapasissa on suhteessa enemmän köyhyyttä kuin muualla maassa, ja kerjääviä tai värikkäistä langoista solmittuja rannenauhoja kaupustelevia lapsia näki kaikkialla. Eräs pikkupoika tuli kaupustelemaan meille animalitoja, pieniä savisia eläinhahmoja, 10 pesoa kappale. Toni osti kaksi viidelläkymmenellä pesolla, ja pikkupoika juoksi innoissaan viemään saalista vanhemmilleen. Valistin Tonia, että 50 pesoa on meksikolaisten minimipäiväpalkka, vähemmänkin ois riittänyt! Toisaalta täällä välillä katoaa suhteellisuudentaju, 50 pesoa on noin 3,60 euroa, missä se tuntuu suomalaisen kukkarossa? Meksikolaisen työläisen on pakko saada se riittämään päiväksi, ehkä koko perheen elättämiseen.

Ilta vietettiin Revolución-nimisessä baarissa, joka on leppoisa mesta, koristeltu kuvilla Meksikon ja Kuuban vallankumoussankareista. Kuunneltiin livemusiikkia, ensin soitti jonkinlainen nykyjazzkokoonpano, jonka jälkeen reipas skaorkesteri sai hipit ja travellaajat heilumaan. Katulapsia juoksi vähän väliä ovesta sisään ja ulos sitä mukaa kuin baarinpitäjän silmä vältti. Nuorimmat pikkuraggareista olivat ehkä 4-vuotiaita. Yksi nälkäinen pikkuheppu tuli meidän pöydän ääreen ja osoitti meidän suolapähkinöitä, ja kun me ei ajettu sitä pois, se hotki ne kaikki sellaista vauhtia että kolmannes tippui lattialle. Myöhemmin sama pikkupoika varasti Tonilta sytkärin, mutta sain sen takaisin luomalla maailman ankarimman silmäyksen. Ehkä musta tulee vielä hyvä äiti joku päivä.

Seuraavana aamuna lähdettiin kuuden aikaan aamulla pomppivalla pikkubussilla kohti Aguas Azules:ia, Misol-ha:ta ja Palenquea. Aguas Azules on joukko vesiputouksia, jotka normaalisti päätyvät turkoosinkirkkaaseen laguuniin, jossa vesi nyt oli sadekauden vuoksi lähinnä harmahtavaa. Misol-ha:ssa vetonaulana oli 40-metrinen vesiputous, jonka taakse voi kävellä. Putouksista mulla ei ole tallella lainkaan kuvia, koska kosteus sekoitti mun kameran muistikortin lopullisesti. Onneksi aiemmat kuvat San Cristobalista saatiin suurimmaksi osaksi palautettua. Misol-ha:sta matka jatkui Palenqueen, joka on mayakohteista kauneimpia, vaaleasta kivestä rakennettuja temppeleitä keskellä viidakkoa. Palenquesta jatkettiin bussilla Villahermosaan, jossa nukuttiin yksi yö hotellissa, ja aamulla meitä odotti lento takaisin Tolucaan.

Bussimatkalla Villahermosaan rajavirkailija pysäytti bussin osavaltioiden rajalla, nousi bussiin sisään ja tuli tivaamaan meiltä, että minkäs maan kansalaisia sitä ollaan. Säikähdin ensin niin, etten tajunnut, mitä herra virkailija haluaa tietää, mutta saatiin sitten selitetyksi, että suomalaisiahan sitä ollaan. Yritettiin samalla kovasti näyttää siltä, ettei olla salakuljettamassa kokkelia Kolumbiasta. Passit halusi vielä nähdä, mutta enhän mä sellaista mukanani kantele, onneksi todisteeksi riitti tällä kertaa ajokortti. Muutaman kilometrin päässä bussin kävi tarkastamassa vielä poliisi rynkyn kanssa. Tulipa turvallinen fiilis, niin kuin Meksikossa aina kun näkee poliisin. En tiedä minkä maalaisia etsivät, mutta onneksi eivät suomalaisia tällä kertaa.

Perillä Tolucassa ehdittiin vielä viettää päivä yhdessä ja istuttiin iltaa Ginan kavereiden kanssa. En muista oonko kirjoittanut Solista, joka on Ginan radiotoimittaja-kirjailijaystävä (ja myös yksi hauskimpia ihmisiä, jonka tiedän). Sol voitti keväällä Meksikon osavaltion kirjoituskilpailun, jonka pääpalkintona oli kustannussopimus, ja esikoiskirja putkahtaa markkinoille ensi vuoden tammikuussa. Kirja sai alkunsa Ginan bongaamasta lehtiartikkelista, jossa kerrottiin vanhasta naisesta, joka asui vuosikausia yhdessä kuolleen puolisonsa ruumiin kanssa. Toni tykkäsi ideasta, ja suunnittelee jo leffaprojektia Meksikoon. Itse aattelin, että kirjan voisi toimittaa suomalaiselle kustantajalle, koska Suomessa julkaistaan ja luetaan väkilukuun nähden paljon kirjallisuutta.

Solin ja muiden nuorten kirjailijoiden harmiksi meksikolaiset eivät lue paljon, mikä on ymmärrettävää sitä taustaa vasten, että suurin osa meksikolaisten ajasta ja energiasta menee elannon eteen kamppailemiseen. Ongelma koskee kaikkea kulttuuria. Gina on huolissaan siitä, ettei nuorilla meksikolaisilla ole unelmia, joihin uskoa, vaan elämä on pelkästään hengissäpysymistä. Ginan ja ystäviensä suuri missio onkin saada koululaisia innostumaan mm. teatterista, ja sen vuoksi käsikirjoittavat, organisoivat ja toteuttavat teatteriesityksiä kouluissa.

Hitto nää on hienoja ihmisiä.

Toni siis lähti viikko sitten perjantaina. Tuntui pahalta, kun vain Toni jätti matkalaukkunsa check-in:iin, kun ois tehnyt mieli lähteä mukaan lentokoneeseen ja palata takas suomeen. Eron hetkellä alkoi itkettää, kun oli Tonin vuoro lähteä ja mun jäädä tänne ikävöimään. Ikävöimistähän nää viime päivät on ollu siltä osin, kun on kerinnyt ikävöimään: kahden viikon tehtävät on rästissä, ja koska missasin reissatessa kokeetkin, niin yksi jos toinenkin kurssi on vaakalaudalla. Yhden jo tipautin laskuista, koska siihen en enää ehdi kyytiin millään.

Mutta elämä jatkuu, vielä kolme kuukautta täällä Meksikossa ja sen jälkeen Suomessa.