Vihdoin mulla on oma kämppä ja läppäri (huom. ääkköset), jotka molemmat ovat edellytyksiä aktiiviselle blogin ylläpidolle.

Puolitoista hektistä viikkoa on takanapäin. Olen ehtinyt käydä Mexicossa, Malinalcossa (kuvia albumissa), Valle de Bravossa ja Teotihuacanilla, viettänyt meksikolaista perhe-elämää ja oppinut sellaisen määrän ruokien nimiä, että pää on ollut välillä hajota. Selostettavaa olisi vaikka kuinka paljon, mutta tässä tiivistettynä viikon pääasiat.

Antoisaa on ollut, ja ensimmäinen viikko jää varmasti mieleen yhtenä parhaista, mutta helpotus oli myös päästä pakoon kaikesta hälinästä omaan kämppään. Kämppiksinä mulla on kaksi ranskalaista nörttiä, tosi mukavia ainakin silloin, kun eivät puhu ranskaa keskenään kun olen samassa huoneessa. Onneksi molemmat halutessaan osaavat puhua myös englantia ja espanjaa, mikä ei ole itsestäänselvää, kun ranskalaisista puhutaan…

Yliopistolla kävin ensimmäisen kerran eilen. Luulin olevani menossa esittelytilaisuuteen tuhansille uusille opiskelijoille, mutta sainkin yksityisen opastuskierroksen arkkitehtuurin ja graafisen suunnittelun laitoksella, kun toinen (!) vaihtari ei saapunutkaan paikalle. Eli siis huomenna koulun aloittaa minä ja tuhatkunta meksikolaista graafisen suunnittelun toivoa. Espanjan kielikylpy tiedossa. Opastuskierros kesti yhteensä 2 ja puoli tuntia, jonka aikana henkilökohtaisesti kättelin lähes kaikki laitoksen sadat työntekijät rehtorista siivoojiin. Jälkeenpäin join kahvit yliopiston kahvilassa 37-vuotiaan Miguel-nimisen tohtorin kanssa, joka koulun mulle esitteli, ja joka koko esittelykierroksen ajan kutsui mua chiquitaksi (chiquita = pikkuinen). Söpöä, mutta jotenkin…häiritsevää?

On ollut hieman totuttelemista siihen, että täällä kohdellaan eri tavalla kuin Suomessa. Suhtautuminen on paapovaa, niin kuin multa olisi kadonnut yhtäkkiä 10 vuotta jonnekin. Autosta kun astuu ulos, niin aina on joku kättään tarjoamassa, jos vaikka nilkka sattuisi katkeamaan kun jalka koskettaa maata. Toisaalta tänään huoltoasemallinen miehiä vihelsi perään, kun kävin ostamassa pullollisen vettä. Itse kun olen T-paita-farkut -tennari-ihminen enkä ehkä muutenkaan korostetun feminiininen, tilanne ei ole niin paha kuin toisella suomalaisella vaihtaritytöllä, jonka tapasin eilen: vaaleat, pitkät hiukset ja vaaleanpunainen pusero = bussit pysähtyvät kadulla kulkiessa kohdalle huudattamaan torvea.

Makuelämyksistä olen päässyt kokemaan meksikolaisten taquerioiden (tacoravintola) antimet. Käytiin Ginan ja Gurin kanssa viikolla haukkaamassa iltapalaa, ja maistoin elämäni ensimmäisen kerran silmää (tuntuu suussa paksulta, hyytyneeltä liisteriltä eikä maistu miltään). Olen ottanut sen asenteen, että kaikkea tarjolla olevaa ainakin maistan, ja kun vatsakaan ei ole reistaillut, niin kaikkea olen voinut myös syödä. Paikalliset ovat asiasta ihmeissään, ja muistavat aina minut esitellessään mainita, että Sini syö mitä vaan eikä Sinillä ole ongelmia vatsan kanssa. Olen "warrior of Mexican food", niin kuin Gina vaatimattomasti asian ilmaisee. Kauhulla ootan sitä päivää, kun vastaan tulee sellainen annos, joka ei kirveelläkään mene alas. Sitten on maine ja suosio mennyttä. Pari päivää oltiin ravintolassa syömässä isolla porukalla, ja alkupaloina oli kevätkääryleen tapaisia tacorullia. Kummastelin täytettä, joka oli vaaleaa ja kananmunamaista, mutta ei kuitenkaan ollut kananmunaa. Hyvää oli, mutta kuulin (onneksi) vasta jälkikäteen, että aivoahan siellä.

Reissuista Tolucan ulkopuolelle ja näistä mahtavista meksikolaisista ihmisistä kirjoitan myöhemmin, kunhan jaksan. Kerrottavaa riittäisi. Tällä hetkellä ootan eniten kuuluisia meksikolaisia fiestoja. Kovia ovat omien sanojensa mukaan juhlimaan, mutta pitääkö niitä oottaa itsenäisyyspäivään asti?