Kello on 1.09. Ei jumatsuikka, mikä päivä!

Raahasimme kankkumme ylös jo 8.15, niin kuin määrä oli. Hoidimme aamuvalmistelut nopeasti ja vedimme farkut päälle. Sääennuste lupasi pilvistä ja epävakaata. Ja eihän Niagaralla muutenkaan mitään lämmintä voisi olla... eihän?

Koska eilinen yö oli mennyt pitkälti loppureissun suunnittelemisessa ja aikatauluttamisessa, saimme nukuttua vain naheat viitisen tuntia. Matkallamme Grey Hound -bussille poikkesimme metroaseman kaupassa, josta mukaan lähti 75 millilitran Rockstar Energy Shot. Oli muuten aikamoisen ätläkkää ja väkevää nestettä! Kofeiinia tuossa shotissa oli 200 milligrammaa, ja sen kyljessä luki pahaenteisesti "Recommended dose (adults): Drink 1 bottle per day, as needed", vaikka puolestaan Suomessa varoitetaan aina, että puolenlitran energiajuomia saa ottaa vain kolme. Joko tuon pikkuputelin voima on suuri kuin Herculeksella konsanaan tai sitten suositukset vain ovat täällä tiukempia. Vaikee sanoo, kun ei tiiä. ;-)

Vajaan puolentoista tunnin bussimatka Niagaralle kului kivasti. Läppä lensi ja maisemat ikkunoista olivat paikoitellen todella upeat. Kun saavuimme perille Niagaran bussiasemalle, oli vaihtoehtona joko kävellä noin kolmen kilometrin matka putouksille (matkan pituutta ei taidettu kertoa) tai vastaavasti hypätä alueen erikoiskuljetukseen ja matkata suoraan putouksille. Koska kello oli vasta 10.50, ei meillä ollut kiireen häivääkään, vaan tarvoimme urhoollisesti määränpäähämme, vaikka kaikki muut matkustajat taisivatkin ottaa kyydin. Matkalla vastaan tuli Bed of Roses -niminen Bed & Breakfast -majoituspaikka, mikä oli sinänsä hauskaa, sillä olin valinnut aamulla päälleni Bed of Roses -biisin tehneen Bon Jovi -bändin fanipaidan. (Huh, että olikin paljon yhdysviivoja tuossa virkkeessä!) Patikointimatkallamme seurasimme tien vieressä mutkittelevaa solaa, jossa Niagarasta laskenut vesi virtasi kauniin vihreänä.

Saavuimme vähitellen Kanadan ja Yhdysvaltojen väliselle rajalle, joka sattumoisin kulkee siltana juuri Niagaran yli niin, että molemmilla valtioilla on omat putouksensa. New Yorkin osavaltion puolella sijaitsevat vierekkäin American Falls ja Bridal Veil Falls, kun taas Kanadalla jää putouksista ilmeisesti eniten ylistetty Horseshoe Falls. Rajulla vauhdilla putoavan veden tyrskyt siinsivät jo edessämme, mutta päätimme ensin etsiä jotakin syötäväksi kelpaavaa.

Putousten lähimaastossa seisoi Hershey Store, joka oli pullollaan reippailla turistihinnoilla maustettua suklaata. Ostin kotiinviemisiksi pienen törpön suklaista maapähkinävoita ja itselleni vaatimattoman määrän matkaevässuklaata. Olisi paikkaan saanut helposti uppoamaan pienen omaisuudenkin. Tarjolla oli paljon toinen toistaan herkullisemman näköisiä (ja kalliimpia) herkkuja ja leivoksia. Melkein haksahdin maistamaan suklaassa uitettua kahden dollarin (1,40e + verot) hintaista mansikkaa, mutta onneksi järki kerkesi sanoa ei.

Hershey-myymälän ovesta pääsi suoraan Coca Cola Storeen, joka oli käytännössä samaa p****a eri paketissa. Siinä missä Hersheyssä myytiin makeisketjun logolla varustettuja fanituotteita aina patalapuista (ihan oikeasti) reppuihin, Coca Cola kauppasi omia tuotteitaan. Hinnat olivat hirvittävät siihen nähden, että eivätkö esimerkiksi kokispaidat ole lähinnä ilmaista mainosta juomajätille? Ahmimme kitaamme yllättävän edulliset jätksilasilliset (vähän yli pari euroa) ja helkkarin kalliit limpparit. Pitäisi näköjään aina kysyä joka tuotteen hinta erikseen, kun ne niin harvoin täällä merkataan näkyviin! Tilaa ainakin olisi ollut, mutta kukapa maksaisi limukupposesta lähes 2,5 euroa maassa, jossa usein saa muutamalla eurolla koko saavillisen sihijuomaa? Houkuttelevan kuuloisesta Very Vanilla -mukillisesta meni sitä paitsi loppu roskiin, kun ei vain jaksanut kitata enää. Annoskoko sentään oli jotain 0,7 litran lähettyviltä.

Limonaatista ja jäätelöstä turvonneina päätimme jättää ruokailun jäljemmälle ja painumme putouksia nuuskimaan. Ei huh huh, mikä näky avautuikaan edessämme!!! Vettä vain tuli ja tuli ja tuli, lisää ja lisää ja lisää. Tauotta. Loputtomasti. Maisematkaan eivät pettäneet, vaan ympäristö oli kaunis kaikessa laguunimaisuudessaan. Ei ole Lohjalla sellaista. =) Emme olleet vielä kuitenkaan kokeneet mitään, sillä Maid of the Mist -laivareissu oli vielä edessäpäin...

Kävimme varmuuden vuoksi veskissä ja heitimme jollekin Elton Johnia tulkinneelle heebolle muutaman lantin vaivanpalkaksi leppoisan tunnelman luomisesta. Sitten se tapahtui. Maksoimme itsemme Maid of the Mistin kyytiin noin kymmenellä eurolla. "Sumun palvelijatar" on siis paatti, joka tekee parinkymmenen minuutin visiittejä putousten juurelle ja takaisin. Saimme päällemme sadetakit, jotka todella tulivat tarpeeseen! Jännityksen täyteisen jonotuksen jälkeen nousimme laivaan ja saimme aikailun jälkeen kivat seisomapaikat. Näpsimme kuvia hetken, mutta pian piti jo tunkea kamsu piiloon roiskuvalta vedeltä. Ja sitähän muuten roiskui! Huusimme ja hurrasimme kanssamatkustajien kanssa, kun jolla vain lähestyi lähestymistään putouksen pärskeitä. Siinä ihan tunsi pienensä luonnonvoimien myllätessä ympärillä. =) Uskomaton ja peräti edullinen kokemus, jota en vaihtaisi!

Niagaran putouksilla olisi mielellään rahastettu meiltä enemmänkin, mutta tunsimme Maid of the Mistin riittäneet. Maksulliset dokumentit putousten synnystä eivät liiemmin kiinnostaneet, eikä niinkään myöskään putousten taakse meneminen. Olimme jo kokeneet Niagaran, eikä enää tehnyt mieli pulittaa lisää turisteja kuhisevista kohteista. Sen sijaan kävelimme putousten huipulle ottamaan muutaman kuvan, minkä jälkeen menimme kaupungille aterioimaan.

Hotkittuamme taas annokset Subway-ruokaa, oli aika tsekata toinen Niagaran kasinoista. Lukaali oli pramea niin sisältä kuin ulkoakin. Pelimasiinoita oli pilvin pimein ja välkkyvalot ja koneiden iloiset äänet kutsuivat minut kuluttamaan ison tukun rahaa. Ja minähän vastasin kutsuun.

Kasinot ovat aika erilaisia paikkoja kuin mitä monet varmasti olettavat. Toisin kuin suomalaisten lähikauppojen pelinurkkaukset, kasinot eivät ole niiinkään eläkeläisten, vaan pukumiesten pelipaikkoja. Pelihalleissa panokset ovat kovia ja pelibudjetit suuria. Vitosen seteli ei kauan käsissä koneessa vanhene, vaan sen saa vaihtamaan omistajaa jopa yhdellä tai kahdella napinpainalluksella. Näin kävi alussa minullekin pari kertaa, kunnes tajusin unohtaa monen voittolinjan rahankiskontalaitteet.

Sain pettyä etsiessäni kunnon ruletti- ja blackjack-pöytiä. Isossa maailmassa ei jakajia palkata käsittelemään euron panoksia, vaan joka pöytään vaadittiin vähintään 15 dollarin (10 euroa) minimipanos. Toisin kuin Lohjan baareissa, täällä myös maksimipanokset nousevat pilviin. Lohjalla blackjackiin ja rulettiin voi laittaa kerrallaan maksimissaan parikymppiä, mutta täällä korkein panos näytti olevan joissain pöydissä jopa 500 dollaria! Ja kylläpä vain joku äveriäs taisi sellaista muutaman sadan panosta ruletissakin jatkuvasti pyöritellä. Hullua hommaa isossa mittakaavassa!

Tyydyin lopulta videopokeriin ja videoblackjackiin. Kuten joku ehkä muistaa, kerroin ensimmäisessä Toronto-merkinnässäni löylyttäneeni lentomatkalla kasinopeliä oikein olan takaa. Vähän samanlainen fiilis tuli, kun aloitin blackjackin pelaamisen täällä. Minulla oli aparaatissa sisällä yhdeksän dollaria (6 e) ja aloin selata panoksia. Jostain täysin käsittämättömästä syystä en saanut enää pienennettyä panosta, kun olin kerran rämpännyt yhdeksään asti. Pitkän räpiköimisen jälkeen annoin mennä ja voitin jakajan tienaten itselleni 18 dollaria. Taisin tuossa vaiheessa ottaa ulos, koska en luottanut koneeseen.

Yhdessä vaiheessa tungin blackjackiin 20 dollarin setelin. Hetken näpyteltyäni olin noussut jo 60 doltsuun eli netonnut vaikka kuinka. Panokset kasvoivat, addrenaliini virtasi, kädet hikoilivat ja sydän jyskytti. Otin limitiksi kolmekybää, mutta muutamalla painalluksella olin jo alle sen. Ja eipä aikaakaan, kun olin nollilla. Joitain kymmeniä dollareita myöhemmin olin saanut tarpeekseni. Ei entisen pelihimoisen pitäisi moisissa pelipalatseissa käydä. Onneksi olin ennakoinut tämän, enkä näin ollen kosauttanut matkabudjettiani. =)

Pitkien pelisessioiden jälkeen lähdimme takaisin Niagaran kaduille. Hortoilimme päättömästi edes takaisin, mutta ei se mitään, sillä aikaa bussin lähtöön oli yhä useita tunteja. Kävimme ajankuluksi jollain huoltsikalla ostamassa Bubblegum-hanalimsaa, joka maksoi sikavähän ja maistui sikahyvältä. Naaams! :>

Useiden pikkuteiden kautta saavuimme Clifton Hillille, joka on Niagaran huvipuistoalue, jossa on muutamia arcade-pelihalleja ja tivolimaisia kojuja sekä laitteita. Kävimme jonkinlaisen kauhutalon ovella. Hinta 14,99 (10 euroa) pelotti meidät kuitenkin piakkoin pois.

Muutaman askeleen päässä aloimme empimään päätöstämme lähteä pois kauhutalosta. Entä jos se olisikin ollut rahan arvoinen paikka? Tuskin sentään, mutta linkkari takaisin Torontoon ei edelleenkään ollut lähdössä vielä aikoihin, joten palasimme takaisin.

Pelottelupaikan liitutaululla mainostettiin sitä, miten moni oli kuluvan päivän aikana luovuttanut ja pyytänyt pääsevänsä ennen aikaisesti ulos. Jännitys tiivistyi ja kysyin lippumieheltä, oliko paikka oikeasti pelottava. Hän vakuutteli, että pitäisimme siitä. Ja ei jumaleissön, että me pidimmekin!

Sysipimeässä talossa piti seurata punaista valoa ahtaahkossa tunnelissa. Koska eteensä ei nähnyt, piti liikkua melkeinpä hiipimisvauhtia. Pahaenteinen musiikki, äkkinäiset huudot, korviin kuiskivat näyttelijät ja lähestulkoon päin ajavat, tööttäilevät rekat saivat meidät hypähtämään pelosta aina vain uudestaan ja uudestaan! Yhdessä vaiheessa meidät lukittiin huoneeseen, josta koitimme kauan etsiä ulospääsyä tuloksetta. Moni heikko sielu oli varmaan tuossa klaustrofobisen pienessä ja pussipimeässä huoneessa huutanut taikasanan "Screams" ja lopettanut leikin kesken. Me puolestamme yritimme etsiä ulospääsyä aina siihen asti, kunnes ovi viimein avattiin.

Kauhukokemusta on melko mahdoton kuvailla sanoin... Se oli jotain sellaista, mitä en ollut koskaan ennen kokenut. Rakastin sitä. Minä todellakin rakastin sitä! Minä kun oletin, että moinen ei millään voisi olla hintansa väärti. Pyhpah!

Vähän matkaa taas käveltyämme tulimme toiseen vastaavaan paikkaan. Ja rahaahan paloi jälleen, mutta tällä kertaa 22 dollarin (n. 15 euroa) arvoiseen piljettiin, jolla pääsi kahteen eri laitteeseen. Kakkoskauhukammio ei ollut minusta enää niin kova kokemus, mutta toisaalta oli hauskaa kävellä Kirmon takana ja nähdä hänen mahtavat reaktionsa. :-D Ja kyllä minäkin aika alussa vaistomaisesti väistin hyppäämällä taaksepäin päin kiitänyttä seinää! =)

Kolmas "laite" ei ollut kovin kummoinen. Ripley's Moving Museum oli lähinnä lapsille suunniteltu Linnanmäen hallin tyylinen elokuvateatteri, jossa tuolit liikkuivat jokseenkin videon tahtiin. En ihan digannut, vaikka suihkuava vesihöyry viilensikin kivasti.

Siinäpä alkoikin olla Niagara-reissumme anti. Lopussa bongasimme vielä WWE-kaupan, jonka ulkoseinillä oli painijoiden käsimuotteja nimikirjoituksineen. Kuvautin Kirmon avulla käteni vapaapainijoiden Mysterion, Cenan ja Edgen käsien muoteissa. Harmi, että järkyttävän kookkaaksi kutsutun Big Show'n käsistä ei ollut vertailukohtaa olemassa. Höh.

Ehdimme tulomatkalla nähdä vielä hieman Niagaran putouksia yövalaistuksessa. Makeeta! Ja olimme bussilla puolisen tuntia ajoissa eli noin 9.45. Matka takaisin hostellille meni päivän antia hehkuttaessa ja loppumatkasta vähän torkkuessakin. Torontoon saavuimme takaisin 12.10 ja kävimme vielä hostellin vieressä olevassa kiinalaiskaupassa, joka oli yllättäen auki ilmeisesti jonkin tulevan tukkukäynnin takia. Kiinalaismies on todella miellyttävä myyjä ja heittää aina hyvää läppää. :) Tänään hän kyseli, milloin olemme lähdössä takaisin Suomeen. Sunnuntainahan me!

Huomenna vissiinkin viimein se saakelin Casa Loma ja Canada's Wonderland! Hyvää yötä!

Ps. Kirjoittamiseen meni 2h 05min. Enkä taida edes jaksaa oikolukea vielä, koska kello on 3.14 ja huomenna on herätys taas melko aikaisin. :>