Harmiksemme Livingstonen reissu siirtyi tältä viikonlopulta hamaan tulevaisuuteen sairastelujen takia, mutta keksimme putousten tilalle pienemmän retken eiliseksi. Jo minibusseilla nelistään liikkuminen ja kaupungin ulkopuolella käyminen oli pieni seikkailu, kun suuntasimme joskus 60-luvulla parhaat päivänsä nähneeseen Mundawanga eläinpuistoon hyeenoita ja antilooppeja ihmettelemään. Sinivalkoiset minibussit kulkevat kaupunkia ristiin rastiin, ja matka kaupungin sisällä maksaa vain n.50 senttiä, vaikkakin meitä valkoisia yritetään toisinaan huijata korkeammin hinnoin. Pääteasemilla nuoret rahastajapojat huutelevat bussien määränpäitä ja kilpailevat asiakkaista. Oikean bussin löytää ruuhkaisten aukioiden läpi puikkelehtimalla ja rahastajilta tai muilta paikallisilta kyselemällä. Ekologista ajattelua kenties, että kyydit lähtevät vasta sitten, kun jokaisen takapuolelle on puolen pakaran verran liian vähän tilaa. Minibussien takaikkunat ovat usein koristeltu "Jesus saves" tai "Pray the Lord" -tyyppisin tekstein, mikä tuntuu ihan ymmärrettävältä siinä vaiheessa, kun bussin pakoputki ensimmäisen kerran korahtaa ja teiden kuopat renkaiden alla saavat ikävöimään turvavöitä. Kaupungin ulkopuolella maisemaa vallitsivat maissipellot, fiinin näköiset kongressikeskukset, vähemmän fiinit pienet asuinalueet ja horisontissa uhkaavat ukkospilvet. Tien päällä oleminen ja maisemien katseleminen oli itselleni ainakin todella miellyttävää hermolepoa kaupungin hälinästä. Paikan päällä Mundawangassa näimme eläimiä ehkä Korkeasaarta hieman luonnollisemman miljöön oloisemmissa aitauksissa. Otimme lapsekkaan innokkaasti kuvia seeproista, apinoista ja hyeenoista niin kuin kukaan ei tietäisi miltä ne näyttävät. Piikkisikoja en tosin itse ollut koskaan aiemmin nähnyt, joten niiden ihmeellisten otusten kuvaaminen verkkoaidan läpi oli tietenkin varsin tarpeellista.

Minibussien ja rämisevien taksien lisäksi Lusakan liikenteessä vilisee varsin paljon isoja maastureita, joilla etenkin paikan päällä asuvat länsimaiset työntekijät kulkevat suuriin ostoskeskuksiin asioimaan. Siistit ostoskeskukset ovatkin ainoita paikkoja kaupungissa, joissa ei kokoajan tunne erottuvansa joukosta. Itselleni on ollut hassua ja välillä ahdistavaakin huomata, kuinka selvästi vaaleaihoinen erottuu kaupunkikuvasta ja kuinka paljon huomiota pelkkä ihonväri kerää. Kaupunkilaiset huutelevat peräämme onneksi hyväntuulisia "muzungu" -huudahduksia, mikä tarkoittaa valkoista ihmistä. Lapset osoittelevat ja ohikulkijat kyselevät kiinnostuneina alkuperäämme. Sairaalassa eräs lapsi alkoi itkeä minut nähdessään, ja hoitajat selvensivät hänen ehkä luulevan minua haamuksi. Onneksi kaupungilla liikkuminen sujuu päivä päivältä sulavammin ja ehkä pian voin jo kokea kuuluvani porukkaan.

Hintataso kauppakeskuksissa on todella korkea, monet tuotteet ovat jopa kalliimpia kuin Suomessa. Todella ihmetyttää, miten keskiverto sambialaisella on varaa elämiseen, kun esimerkiksi sairaanhoitajan palkka on noin 500 dollaria. Vuokrat ovat kuulemma palkkoihin nähden rikollisen korkeita, mutta onneksi sairaala tarjoaa työntekijöilleen edes huonokuntoisia asuntoloita ilmaiseksi. Ruoan ja asumisen lisäksi palkan pitäisi riittää lapsien koulumaksuihin (vain ala-aste on ilmainen) ja monesti myös työttömien tai sairaiden sukulaisten elättämiseen. Opiskelijakavereiden mukaan nälänhätään ei silti varsinkaan kaupungissa juuri törmää, onneksi nshimalla ja edullisilla kasviksilla pärjää pitkälle.

Tänään ryhdistäydyin ja lähdin aamulla Noemin kanssa kirkkoon katsomaan ystävämme Irenen kuoroa. Helluntailaisen Assembly of God -seurakunnan kirkossa meininki oli iloista ylistyslaulua ja sambialaista letkeää musiikkia ja tanssia. Pappi tanssi luontevasti seurakunnan edessä. Koska kyseessä oli nuorten sunnuntai, puheessaan pappi toi esille tärkeitä aiheita, kuten Sambiassa harmittavan yleisen lasten seksuaalisen hyväksikäytön. Perinteisten uskomusten mukaan HIV paranee, jos makaa lapsen kanssa ja mies rikastuu sukulaislapsen raiskaamalla. Näitä uskomuksia ja tällaisia tekoja vastaan pappi rohkaisi jokaista läsnäolijaa toimimaan. Sydäntä lämmitti, että kirkossa uskalletaan puhua näinkin vaikeista ja monesti kiusallisiksi koetuista asioista. Kirkon jälkeen kävimme torilla ihastelemassa kaikkea aivan liian ihanaa ja värikästä puukrääsää ja taidetta ja tuhlasimme kaikki vähät käteisemme koruihin ja maalauksiin. Loppufiilis siis iloinen kovasta koti-ikävästä huolimatta!

Sari