26.2.2012 Sunnuntai

Ensimmäinen viikko takana, aika on mennyt orientoituessa Afrikan tapaan elää.

Sambiassa on tähän aikaan vuodesta sadekausi , vettä tulee välillä todella reippaasti ja tiet muuttuvat oranssiksi mutaliejuksi, mutta ilma samalla raikastuu ja luonto näyttää kauniimman puolensa. Sateet ja tuulen vire myös mukavasti viilentävät ilmaa, mutta aurinko on silti todella polttava eurooppalaiselle vaaleaveriselle.

Ihmiset ovat todella ystävällisiä ja avuliaita täällä, mutta tietynlainen afrikkalainen kiireettömyys ja huolettomuus turhauttaa välillä todella. Usein paikallisten kanssa liikkuessamme saamme huomata muun porukan jääneen taakse kun suomalaiseen tapaan harpomme reippain askelin eteenpäin. Aika on myös täällä hyvin suhteellinen käsite, asiat tapahtuvat omalla painollaan.

Vastaanotto koulun ja sairaalan puolesta on ollut todella lämmin ja mukava, tutor-oppilaamme William the big ja William the small ovat pitäneet meistä todella hyvää huolta ja totuttaneet paikallisiin tapoihin. Alkuviikosta loimme opettajien kanssa vaihtomme aikataulut ja torstaina aloitimme antenataaliharjoittelun sairaalassa. Asumme samassa asuntolassa koulun muiden oppilaiden kanssa. Vaihtareita varten on varattu 7. talosta oma kerros, jossa olemme majoittuneet kahden hengen huoneisiin. Keittiön, wc- ja kylpytilat jaamme kahden eilen saapuneen joensuulaisen sairaanhoitajaopiskelijan kanssa. Asuntola ja tilat, joissa oleskelemme ovat askeettisia, vedentulo lakkaa illalla viiden jälkeen yön ajaksi jolloin käytämme astioihin kerättyä vettä. Pieni keittiö jossa meillä on jääkaappi ja liesi mahdollistaa ruoan säilytyksen ja -laiton. Olemmekin miltei joka päivä valmistaneet jotain, vähintään kaurapuuroa aamiaiseksi. Illalla kuuman päivän jälkeen peseytyminen ämpärillisellä kylmää vettä tuntuu taivaalliselta. Juomaveden kannamme kaupasta tai keitämme itse ja varastoimme pulloihin. Maku on aivan kamala, mutta tilkka mehutiivistettä sekaan helpottaa kummasti. Yöksi kömmimme hyttysverkkojemme alle ja toivomme ettemme heräisi aamulla liian aikaisin pihalta raikuvaan rukoiluun. Kaikki on vähän rempallaan ja välillä täytyy käyttää luovuutta selviytyäkseen päivän askareista, mutta kaikkeen tottuu. Ei meillä ole varaa eikä tarvettakaan valittaa, muilla opiskelijoilla ei välttämättä ole kaikkea sitäkään käytössä mitä meillä on.

Suvi

Suvin kanssa aloitimme harjoittelun torstaina antenataali/postnataaliosastolla eli osastolla, jossa hoidetaan raskaana olevia ja juuri synnyttäneitä naisia. Osastolla on valtava määrä naisia, monesti kaksi samalla vuoteella ja osa vielä patjoilla lattialla. Meininki osastolla on hiukan kaoottinen, eikä hoidosta ole muodostunut vielä selvää kuvaa. Vuorossa on usein vain kaksi kätilöä ja sen lisäksi ryhmä opiskelijoita, jotka käytännössä hoitavat kaiken. Meille kaksi ensimmäistä päivää on tuntunut väkisinkin turhauttavilta, sillä toiminta tuntuu suomalaiseen rytmiin verrattuna hyvin tehottomalta. Kätilöt tekevät paperitöitä ja potilaiden hoito jää opiskelijoiden vastuulle. Opiskelijat taas toimivat kuuden hengen ryhmässä, eli yksi tekee ja muut seuraavat. Näin ei saa hoidettua 40 naista päivästä. Kaiken huippu tähän mennessä oli torstainen sisätutkimus, joka kesti valmisteluineen kaksi tuntia. Tarkoituksena oli selvittää onko synnytys käynnissä. Perjantaina uskaltauduimme Suvin kanssa jo tekemään ulkotutkimuksia ja harjoittelemaan sydänäänten kuuntelua vanhalla kunnon torvella ihan keskenämme ja saimmekin jo hyviä onnistumisen kokemuksia. Suurin osa potilaista ei puhu englantia, joten yitämme oppia joitain lauseita paikallisilla kielillä, bemballa ja njanjalla. Olisi mukava saada kätilöiltä enemmän ohjausta ja tietoa hoidoista, mutta heillä on kokoajan kiire.

Parin harjoittelupäivän jälkeen viikonloppu oli erittäin tervetullut. Lauantaina pääsimme osallistumaan tammikuussa aloittaneille opiskelijoille järjestettyyn juhlaan. Opettajat ja rehtori toivottivat uudet opiskelijat tervetulleiksi Lusaka School of Nursingin isoon perheeseen ja pyysivät kaikkia pitämään huolta toisistaan ja siitä, ettei kukaan tipahda porukasta. Yhteisöllisyys oli tuntuvaa ja riemu tarttuvaa. Kristinusko on todella vahva osa kulttuuria ja tämäkin juhla siunattiin rukouksella. "And then I want to see everybody shake your bodies" olikin sitten rehtorin seuraava käsky heti rukouksen jälkeen. Ja huhhuh sitä meininkiä. Sambialaiset ovat uskomattomia tanssijoita ja juhlijoita ja tanssimme itsekin tunteja sydämemme kyllyydestä hiki virraten. Tätä tulee ikävä Suomessa.

Sari