Profile
Blog
Photos
Videos
Söndaagi 28.12.2008 Natal
Viimeiseen puoleentoista viikkoon on mahtunut capoeiraa, brasilialaisten tanssien kurssi, sukulointia, Anilsonin vetämät treenit, viisumiasianhoitamista, joulun viettoa ja hyvästejä.
Keskiviikkona 17.12. jaettiin Academialla sertifikaatit workshoppiin osallistuneille ja vyönsaaneille. Torstain kohokohdaksi muodostui tanssikurssi, joka saattoi meidät samban ja forron saloihin ja perjantai-iltana menimmekin Anilsonin kanssa läheiseen forrobaariin testaamaan taitojamme. Lauantaina oli aika ottaa yhteys uudelleen Dr. Americoon, joka pyyhälsi jälleen luoksemme määräten Tiinalle yskänlääkettä. Ja mitä silmiin tulee, tulehdus oli selvästi hellittänyt, mutta etenkin iltaisin silmät kutisivat sietämättömästi kuin allergian kourissa, ja lisäksi valuivat häiritsevällä tavalla vettä. Tohtori totesi tulehduksen olevan poissa, mutta silmien kärsivän kuivuudesta ja ärtymisestä kiitos ilmastointilaitteiden, auringon ja tuulen sekä muun sonnan. Americo kehoitti meitä ilmastointilaitteen käytön vähentämiseen ja sehän meille passasi tässä kuumuudessa. Apteekki kiikutti tohtorin pyynnöstä jonkin sortin rauhoittavia tippoja sekä jo edellä mainittua yskänlääkettä. Kolmen päivän kuurin jälkeen tilanne näyttää jälleen normaalilta.
Sunnuntaina oli vuorossa sukulointia. Heräsimme seitsemältä, olimme kahdeksalta valmiita, kuten oli sovittu ja kyyti tuli kymmeneltä. Hiki alkoi virrata kun autoon istuttiin, minkä vuoksi Päivikillä - siis ei Tiinalla vaan Päivikillä - oli hikiläikät koko päivän uuden mekkonsa rintamuksessa. Matkasimme Primeira Lagoan kylään Anilsonin vanhimman veljen Amiltonin luokse. Kylä oli sisämaassa ja jotta sinne pääsi, piti ajaa hiekkateitä, jotka eivät oikeastaan teitä muistuttaneet ollenkaan eikä poikkeaminen viereisellä pellolla olisi ollut lainkaan tavatonta. Onton lehmänruhonkin näimme ojanpientareella sekä kameleontin, ja elikot vain lisääntyivät kun Amiltonille päästiin: pihalla oli aasi, possuja, kanoja, tipuja, lammas ja koiria. Siellä sitten istuimme puun alla, höpöttelimme, kävimme moikkaamassa serkkuja kylän vilkkaassa keskustassa ja pelasimme jalkapalloa. Kylän pienestä, kuoppaisin hiekkatein, korttia pelaavin vanhoin sedin ja forroa tanssivin kyläläisin koristetusta keskustasta palatessamme, lauma paikallisia lehmiä rynnisti meitä kohti tanner tömisten. Lapset juoksivat kiljuen karkuun, mutta Tiina, suomalainen maalaisuuden ilmentymä, käveli päättäväisin askelin lauman halki. Anilsonin sukulaistyttö selitti tapahtuneen rynnistyksen sillä, että Tiinan kädessä oli punainen kokistölkki. Ja punainenhan saa lehmät (?) arsyyntymään kuin härkätaistelussa konsanaan. Paikalla tänä leppoisana sunnuntaipäivänä oli kaikki Oliveiran sisarukset (Amilton, Ailton, Airton, Anilson, Andre, Maria-Jose ja Adailton) puolisoineen ja lapsineen, Isä Oliveira ja vähän muitakin. Oli oikein mukava ja erilainen päivä.
Maanatai aamu alkoi Anilsonin vetämillä treeneillä Ponta Negran rannalla. Oli ihanaa päästä pitkästä aikaa Ankun treeneihin! Edes se että Tiinan polvi meni treenatessa liian suoraksi aiheuttaen venähdyksenomaista kipua polven takaosassa, jonka seurauksena jalka toimi seuraavat pari päivää varsin holtittomasti, eikä se että Nellin jalka lätkähti Päivikin pohkeeseen aiheuttaen puujalan ja kihelmöivää kipua jalan takaosassa saaneet näitä tyttöjä keskeyttämään hyviä treenejä.
Tiistaina olimme valmiina klo 8. Kyyti saapui hieman kymmenen jälkeen. Lähdimme Ailtonin luokse, jotta hän lähtisi auttamaan meitä viisumiasianhoidossa. Ja sehän hänelle passasi - kenties hän ei vielä silloin ymmärtänyt että siihen menisi seuraavat seitsemän tuntia. Kuljimme kahdella bussilla Policia Federalille, jossa meitä kehotettiin palaamaan kahden tunnin päästä uudelleen. Palasimme noin kolmen tunnin päästä, odotimme kaksi tuntia, minkä jälkeen alkoi Lyyti kirjoittaa. Kovisteltuaan meille, että viisumi olisi pitänyt hoitaa Suomen Brasilian Suurlähetystössä, virkailija oli rento: lauleskeli ja puhui suomea (hieman auttaen "kiitos" ja "minä en puhu suomea"). Täytellessämme kaavakkeita, Ailton juoksi etsimässä aukiolevaa apteekkia, jonne hän pystyi käydä maksamassa viisumimme. Suurkiitos Ailtonille avusta!
Jouluaattoaamuna olimme ohjeen mukaan odottamassa kyytiä - pakettiautosta kyhättyä perhebussia - hotellin edessä puoli yhdeksältä edellisyön onnettoman lyhyeksi jääneistä yöunista tokkuraisina. Mutta kuinka ollakaan kyyti saapui vasta himpun verran ennen puoli kymmentä. Ensimmäinen etappi oli academialla, jossa oli paikalla myös kuvausryhmä televisiointia varten. Roda oli jo täydessä käynnissä päästessämme perille, ja tästä alkoi vauhdikas aamuhikoilu ja capoeirafiilistely. Tämän jälkeen ajatuksenamme oli jatkaa matkaa, mutta kuinka ollakaan perhebussimme kuskeineen oli kadonnut. Porukka saatiin kuitenkin siirrettyä Ceara Mirimiin, josta matka jatkui Vantaa-Nummela - porukan kanssa uuden kuskin ja uuden perhebussin voimin kohti rantaa nimeltä Zumbi. Tie oli melko pitkä ja kuoppainen, mutta perillä odotus ja kuoppien aiheuttama höykytys palkittiin kauniilla ja rauhallisella rannalla ilman kauppiaita ja aurinkotuoleja. Vietimme rannalla uiden, syöden ja nautiskellen useamman tunnin. Ennen pimeän tuloa matkasimme erään hurmaavan joen kautta takaisin Ceara Mirimiin Gharronnen, Itan ja Leandron vanhempien luokse, jossa joulupöydän valmistelut olivat jo täydessä käynnissä. Kannoimme oman kortemme kekoon yrittäen leikata papayoista joulupöytään kelpaavia muotovalioita. Jos ei muuta, niin naamat ainakin saivat uudet muodot keskittymisilmeiden riepotellessa lärviä suuntaan jos toiseen kielen lipoessa suun vasenta reunaa. Ceara Mirimistä nenän suunta hakeutui jälleen kohti Ponta Negraa, jossa kokoonnuimme vielä yhteisen ravintolapöydän ääreen. Meidän kahden nenien alle hakeutui niinkin juhlallinen jouluateria kuin makkarapasta, joka oli pahaa ja kirvoitti suomalaisten jouluruokien ikävän pintaan voimakkaammin kuin koskaan aikaisemmin. Onneksi Millalla oli mukana Pandan Juhlapöydän konvehteja, jotka hieman paikkasivat pastan aiheuttamaa tyytymättömyyttä. Jouluaaton ikävin hetki oli hyvästien jättäminen. Torstaiaamuna oli Nellin, Joonaksen, Anilsonin, Johannan, Nevian, Johannan vanhempien sekä muun suomalaisporukan aika lähteä kotiin. Kaksiviikkoinen heidän kanssaan oli ihanaa ja unohtumatonta aikaa.
Eräänä aurinkoisena keskipäivänä mammojen vielä majaillessa täällä, tuli muuan tv-kuvausryhmä häiriköimään kameroineen ja härskeine juttuineen auringossalojumishetkeämme. Tästä seuraa loppukevennykseksi pieni tarina, joka päättyy Päivikin debyyttiin Brasilian kansallisessa televisiossa: Maatessamme rannalla Päivikki havahtui, kun vieressä kyykisteli hassunnäköinen mies mikrofoni kädessään. Hän jutteli Päivikille englantia ja portugalia ja yritti tämän saada suutelemaan itseään. Vaihtoehtona oli myös lyönti naamalle. Lopputuloksen voitte nähdä oheisesta linkistä
- comments