Profile
Blog
Photos
Videos
Maanantai meni Blythedale Beachilla univelan korjaamiseen ja täydelliseen lepäilyyn. Kylki muistuttaa edelleen olemassa olostaan ja nukuin kovalla sohvalla yöllä tosi huonosti. Pitäisi varmaan pikkuhiljaa mennä lääkäriin sen kanssa, kun öisin ei tahdo saada nukuttua. Jotenkin ei nyt vaan innosta lähteä etsimään mitään klinikkaa ja sen tietää taas, kuinka säätöä se tulisi olemaan. Elättelen toiveita, että kylki paranisi nyt mahdollisimman nopeasti. Muut kävi kävelyllä rannalla, päivä oli niin pilvinen ja viileä (+22), että auringonottamiseen oli liian kylmä. Minä yritin päivittää blogia ja nauttia ilmastoidusta huoneesta. Nettiä ei ollut saatavilla, mikä on toisaalta hyvä tällaiselle nettiriippuvaiselle.
Aluksi pidin hostellin vanhaa pariskuntaa sympaattisina, mutta viimeistään aamulla muutin mieleni. Ensin illalla mies kertoi näkemyksensä mustista ja aamulla näin hänet heittelemässä kiviä apinoiden päälle. Muutenkin koko valkoinen naapurusto tuntui olevan ihan sekaisin, naapurin rouva huusi tiellä kulkeville koirille ja heitti niitä jollain, vaikka ne eivät olleet lähelläkään hänen taloaan. En minäkään tykkää apinoista parvekkeella, mutta siitä huolimatta eläimiä ei vain heitellä kivillä, missään ja ikinä. Taas yksi syy, miksi en toistaiseksi ole innostunut tästä maasta, pienet lapsetkin heittelevät koiria kivillä ja hakkaa niitä kepeillä, vanhempien esimerkistä tietenkin.
Blyhtedale beach
Illalla teimme ensimmäisen kerran hostellilla ruokaa sitten Swazimaasta lähdön jälkeen. Alkaa ravintolaruoka kyllästyttää pikkuhiljaa, itse tehty tonnikalasalaatti maistui taivaalliselta. Otto oli lähdössä tiistaina Durbanin lentokentälle ja sieltä Cape Towniin, joten nyt oli siis viimeinen ilta, ennen kuin rouvat jäävät säätämään keskenään. Meidän viimeinenkin järjen ääni poistuu seurastamme, joten luultavasti löydämme itsemme ties mistä seuraavat kolme viikkoa. Illalla oli tarkoituksena lähteä vielä baariin muutamalle, mutta kaikki oli niin väsyneitä, että eihän me mihinkään jaksettu liikkua, mummous taitaa iskeä, kun nukkuminen houkuttelee enemmän, kuin meluisa baari.
Aamulla olimme melkein aikataulussa, vain ehkä 15 minuuttia suunniteltua myöhemmin Hyundai starttasi kohti Durbanin lentokenttää. Söimme Oton kanssa viimeisen aterian, seuraavan kerran näkisimme vasta joskus ensi vuonna. Parin tunnin hengailun ja ruokailun jälkeen oli hyvästien aika, mikä on aina yhtä haikeaa. Siinä halaillessamme tarjoili juoksi peräämme, olimme kaiken säätämisen aikana unohtaneet maksaa jäätelölaskun. Onneksi tarjoilija löysi meidät, sehän tästä nyt vielä puuttuisikin, kun meidät vielä etsintäkuulutettaisiin tai jotain: D Vähän oli surulliset fiilikset, Otto on reissannut meidän rouvien kanssa jo monta viikkoa, ketä me nyt odotetaan joka paikassa. Otto on perinteisesti ollut meistä hitain ja aina hukassa jossain. Ja myös takomassa jonkinlaista järkeä meidän järjettömille suunnitelmille. Nyt meidän pitäisi pärjätä keskenämme ja siitähän ei tunnetusti tule, kuin sanomista.
Lentokentältä löyty joulupukki...
Lentokentältä päästelimme moottoritietä pitkin Port Shepstonen lähellä olevaan pikku kylään, jossa ehkä aikoisimme viettää joulun. Siellä ei ollut majoitusta tarjolla muualla, kuin vanhan mummon vierashuoneessa Annabella-nukkejen keskellä. Ihana mummo, joka olisi majoittanut meidät, mutta päätimme kuitenkin jatkaa matkaa eteenpäin. Port Shepstone oli pieni satamakaupunki ja aika nopeasti totesimme, että täällä emme halua joulua viettää. Vähän pientä neuvonpitoa, pari puhelua ja päätimme jatkaa matkaa Coffee Bayhin, jossa meille oli hostellista huone vapaana. Kello oli jo iltapäivän puolella ja matkaa oli edessä vielä satoja kilometrejä, joten ajattelimme "oikaista" pienemmän tien kautta. Mitäpä veikkaatte, millainen oli meidän oikoreitti? Kaikkea muuta, kuin oikaiseva. Tie oli ihan järkyttävän hirveässä kunnossa, ihmisen kokoisia reikiä oli asfaltissa joka puolella, aggressiivisesti kerjääviä lapsia juoksenteli pitkin tietä, eläimet hyppivät keskellä reittiä ja levinneitä autoja oli siellä täällä. Olimme selkeästi mustien asuttamalla alueella, ilmeisesti silloin teiden kunnolla ei ole väliä ja valtiolta ei heru rahaa niiden korjaamiseen.
Välillä valitettavasti myös sattuu ja tapahtuu...
Ajoimme yhden kaupungin ohi ja autossa istuessakin tunsi, ettei valkoinen ole tervetullut tähän kaupunkiin. Ovet pidettiin visusti lukossa ja toivoimme vain pääsevämme nopeasti eteenpäin. Liikennevaloissa pysähdyimme vähän liian pitkälle ja jättimäinen poliisi tuli huutamaan oven viereen "You can´t stop here, MOVE" ja aika nopeasti jatkoimme matkaa punaisista valoista huolimatta. Kaupunki vaikutti siltä, että meidät olisi ryöstetty saman tien, jos olisimme pysähtyneet. Mutta sellaista se täällä on mustat inhoavat valkoisia ja valkoiset mustia, kansa pitää itse yllä rotusortoa puolin ja toisin. Mustat heittävät välillä tosi rasistisia vitsejä ihonväristään, mikä on oikeasti aika surullista. Matka Coffee Bayhin tuntui loputtomalta, pian pimeyskin laskeutui ja matka vain jatkui ja jatkui. Tiellä näkyi ihan hulluja kuljetuksia, hulluja ohituksia. Liikenne oli oikeasti vaarallista ja nyt oli ensimmäinen kerta, kun minuakin oikeasti pelotti, pääsemmekö ikinä hengissä perille. Pysähdyimme tankkaamaan pienelle huoltoasemalle ja taas totesimme olevamme väärän värisiä väärässä paikassa. Bensaa ja suklaata mukaan ja äkkiä taas tien päälle jatkamaan matkaa. Jossain vaiheessa ajoimme täysin sysimustaa tien pätkää, pimeys voi olla todella tummaa. Päivä oli niin pilvinen, ettei tähtiäkään näkynyt.
Pimeällä ajaminen on myös siitä inhottavaa, että eläimiä on silloin vaikeampi havaita, joten kolarointi lehmän kanssa on todennäköisempää. Täällä ei käytetä päivällä ajovaloja ja osa ajaa hämärälläkin vielä ilman valoja, joten ohittaminen on näin mutkaisilla teillä hyvin riskialtista. Kombikuskit tuntuvat olevan myös ihan seonneita, ne ohittelevat, tööttäilevät ja vilkuttelevat valoja kaikille. Hitaat autot eivät vahingossakaan voi antaa tietä, niiden perässä sitten körötellään vuoristoteillä. Tuntien epätoivon ja köröttelyn jälkeen vihdoin puolen yön aikaan saavuimme Coffee Bayhin ja Sugarloaf Backpackersiin. Coffee Bay on ihanan pieni kylä Intian valtameren rannalla, täällä ei ole oikeastaan muuta, kuin ranta ja neljä backpackers hostellia, kauppoja tai automaatteja ei täältä löydy. Ihan täydellinen paikka rentoutumiseen. Pitkän matkan jälkeen ansaittu mojito maistui erinomaiselle ja myöhäänhän se meni, ennen kuin nukkumaan pääsi.
Jouluaattoaamu oli lievästi normaalista poikkeava, riisipuuron sijasta saimme englantilaisen aamiaisen. Pienen levon jälkeen suuntasimme rannalle ottamaan aurinkoa, lämmintä oli reilu +30 astetta, joten joulutunnelmaa oli vähän vaikea saada. Tässä vaiheessa koti-ikävä alkoi olla aika kova, koko ajan vain mietti, miten perhe suomessa viettää joulua, mitä ne tekevät ja syövät. Olen ollut töissä muutamina jouluina, mutta silloinkin olen viettänyt joulun perheen parissa. Nyt kaikki on kaukana poissa ja kaipaan suomalaista joulua, lumista maisemaa ja jouluruokia. Vaikka rakastankin lämmintä, mutta kyllä lumi ja pakkanen vaan kuuluu jouluun. Onneksi puhelu äidin ja mummin kanssa vähän helpotti ikävää, kuulemma pitäisi jo tulla kotiin täältä maailmalta. Hostellilla saimme aattoillallisen, täydellistä perunamuusia ja muuta perus kotiruokaa. Meidän oli tarkoitus väsätä jonkinlainen riisipuuro aatoksi, mutta rannalla menikin niin kauan aikaa, että eihän me mitään ehditty tehdä. Paikalliset pitivät meitä ihan hassuina, kun jouluaattona toivottelimme hyvää joulua kaikille. Eihän aattoa taideta juhlia muuta, kuin Euroopassa. Joulupäivä on täällä se oikea joulu.
Hyvää Joulua ;)
Aattoilta menikin rumpuesityksen merkeissä ja baarissa istuskeluun ja vain yleiseen oleiluun. Sugarloaf hostelli on paikkana tosi symppis, täältä on merinäkymät ja ranta on ihan vieressä. Henkilökunta on tosi mukavaa, kaikki tuntuu olevan yhtä suurta perhettä. Sen puolesta täällä voisi viihtyä pidempäänkin, paikka on täydellinen rentoon oleiluun. Kelloa täällä ei paljon tarvitse katsella, kirja käteen ja naama sinne mistä aurinko paistaa ja kaikki on hyvin. Jostain syystä Coffee bay tuntuu olevan miespuolisten reppureissaajien suosiossa, naisia täällä on näkynyt hyvin vähän.
Näillä pärjää hyvin ;)
Pian matka jatkuu rannikkoa pitkin alaspäin, mutta siitä lisää seuraavaksi. Merry Christmas murut <3
- comments