Viimeviikko oli mahtava ja saimme tehdä vaikka mitä ja kukaan ei kuollut meidän vuoron aikaan.

Tämä viikko on ollut täysin hirveä.

maanataina kuoli yksi, tiistaina kaksi, keskiviikkona yksi, keskiviikon ja torstain välisenä yönä kolme, torstaina yksi samoin perjantaina. Eli kuusi kuolemaa miun vuoron aikaan, yheensä ma-pe välisenä aikana osastolla 9 kuolemaa. Muutama ihminen kuoli silmien eteen niin että mie näin viimeiset henkäykset. Myös yksi elvytystilanne oli jossa elvytimme potilasta 30 min turhaa.

Näin myös kun ihminen, jonka kanssa edellisenä päivänä olin puhunut kuoli. Sydän lyö mutta henki ei kulje. Potilas myös kouristeli rajusti. ei siis kaunis kuolema. Tuon tukehtumisen näkeminen oli liikaa miulle. Kyyneleiden tulo ei vain loppunut. Koko viikon pahaolo tuli ulos. Kaikki turhautuminen, kaikki. Tätä kirjoittaessakin kyyneleitä pitää pidätellä. Toivois vain että jokainen sais rauhallisen ja kivuttoman kuolema. Mutta jos joku on täällä kuolemassa ei siihen ihmiseen lääkkeitä tuhlata. Sillä lääkkeistä on pula. Perjantaina miun oli pakko lähteä pois sairaalasta takasin koululle, oli nin paha olo. Kampuksella kun olin rauhoittunut suuntasin ulos istumaan, kuuntelemaan musiikkia ja etsimään elämästä kauniita positiiviä asioita joita kirjasin ylös.

Täällä on ulkona todella kaunista. Välillä pitää vain pysähtyä näkemään. Paljon kasveja ja kukkia. Mahdottomasti öttömönkijäisiä. kaunis taivas ja kauniit pivet, valtavat vuoret. Täällä pitää etsiä itselleen aikaa rauhoittua ja koittaa purkaa tunteitaan jotenkin, aina se ei vain ole kovin helppoa.

Tästä viikosta oli vaikeata kirjoittaa. Varsinkaan sellaista tekstiä mitä voi julkaista, siksi tämä on melko tynkä päivtys. Huomenna menemme syöpätautien osastolle. Toivotaan että ensiviikko olisi parempi.