Viimeisiä viikkoja viedään. Tämä on meidän viimeinen viikko harjoittelussa ja vietimme sen vastasyntyneidenvalvonta- ja teho-osastolla. Osasto jakautuu kolmeen osaan. D11 on teho-osasto, D12 valvontaosasto ja D14 eristyshuone. D11:sta kuuluu kolme huonetta. Huoneeseen 1 tuodaan vauvat synnytysosastolta ja leikkaussalista, huoneeseen 2 tuodaan lapset lapsivuodeosastoilta ja huoneeseen 3 tuodaan lapset paikallisilta klinikoilta tai kotoa. Myös D12 jakautuu kahteen osaan. Huoneessa 1 hoidetaan lapsia, jotka painavat alle 2,5 kg ja huoneessa 2 hoidetaan lapsia, joiden paino on yli 2,5 kg.

Vauvoja on osastolla pahimmillaan 70 tai yli, kun hoitajia on esimerkiksi aamuvuorossa kolmesta viiteen. Äidit hoitavat paljon itse vauvojaan ja viettävät aikaa osastolla. Jos vauvan äiti on elossa, on hänen tehtävänään hoitaa lapsen syöttäminen, joten äidit tulevat osastolle kahden kolmen tunnin välein. Myös lapsen pesut ja vaipanvaihdot kuuluvat äidille. Tietysti, jos äiti ei ilmesty paikalle, hoitavat hoitajat lapset kunhan vain ehtivät.

Osastolla on paljon erittäin paljon ennenaikaisia keskoskaapeissa sekä muita huonossa kunnossa olevia vauvoja. Osastolla olevilla vauvoilla on erilaisia infektioita, joista esimerkiksi meningiitti tuntuu olevan yleinen (tai ainakin se diagnosoidaan meningiitiksi ilman suurempia tutkimuksia). Sepsis, hypotermia, syömättömyys, huono hapetus ja erilaiset syntymävammat ovat yleisiä osastolla.

Aamu alkaa rukouksella ja raportilla. Raportin jälkeen hoitajat siirtyvät omiin huoneisiinsa. Yhdessä huoneessa on aina yksi hoitaja, mikä tarkoittaa sitä, että yksi hoitaja vastaa parhaimmillaan kymmenestä lapsesta. Päivä aloitetaan pölyjen pyyhkimisellä ja vasta sen jälkeen on vuorossa vauvojen hoitaminen, peseminen ja syöttäminen. Mitä ihmettä?! Meillä meni tähän suoraan sanottuna todella hermo ja olimme oikein harmissamme. Onko pölyjen pyyhkiminen tärkeämpää kuin vauvojen hoitaminen. Lisäksi vauvojen pesu on hieman tulkinnanvaraista. Ymmärrettävää on, että inkubaattorissa olevat vauvat pestään koneen sisällä, mutta entä kopassa olevat isompikokoisemmat, täysikäiset vauvat? Heitä emme saaneet mennä pesemään lavuaarin alle vaan saimme pienen palan pumpulia ja vettä, jolla oli tarkoitus pestä lapsi, jota ei ole kertaakaan syntymän jälkeen pesty. Teimme ja toimimme parhaamme mukaan, vaikka kuinka otti päähän harmilliset tavat.

Kirjaaminen on osastolla tulkinnan varaista. Esimerkiksi alle 2,5 kiloisia vauvoja pitäisi syöttää kahden tunnin välein, mutta tehtyjä syöttöjä ei kirjata minnekään. Papereissa vain lukee maidon laatu ja määrä. Vauvoja kun on D12 osastolla noin 30 ollaan siinä todella sekaisin, mikä vauva on saanut ruokaa ja mikä ei. Vaikka ehdotettiin mahdollisuutta parempaan kirjaamiseen, ei siitä oltu kiinnostuneita.

Suoranaista vanhempien ohjausta emme ole todistaneet. Hoitajat sanoivat, että äideille ohjataan keskoskaapin käyttö, pienen ennenaikaisen syöttäminen tai käsittely, mutta uskomme että ohjaus on hyvin pintapuolista. Tämä uskomus johtuu, siitä että vanhemmat usein kysyivät apua letkuruokintaan tms, joten kovin kattavaa ohjausta he eivät ole voineet saada.

Uuden vauvan tullessa osastolle esimerkiksi synnytysosastolta ei kunnollista raporttia saada. Tai se tapahtuu todella harvoin. Vauva vain lasketaan hoitopöydälle ja jätetään siihen pienen "siirtolapun" kanssa. Vuorossa oleva hoitaja löytää lapsen pöydältä ja jää odottamaan lääkärin tarkastusta. Vasta sen jälkeen alkavat hoidot. Osastolla ei ole respiraattoreita, ylipainehappea tai imuja. Tai ainakaan nämä välineet eivät ole valmiina tai ne ovat rikki. Kun huonosti saturoiva lapsi tarvitsee lisähappea, laitetaan nenämahaletkun pala sieraimeen kiinni teipillä ja laitetaan happi päälle. Lapsi hapettuu miten hapettuu, mutta muita mahdollisuuksia ei ole. Saturaatiomittareista on todella suuri pula. Niitä on huoneissa ehkä yksi, vaikka huoneessa saattaisi yli viisi lasta tarvita kunnon seurantaa.

Eräänä aamuna lääkärinkierron aikana huomattiin, ettei yksi vauva hengitä kunnolla. Pulssi oli matala ja saturaatio alhainen sekä hengitys haukkovaa. Tästä alkoi noin 15 minuutin kestävä elvytysyritys, jonka jälkeen todettiin, ettei ole mitään tehtävissä. Lapselle määrättiin lisähappea ja todettiin, että annetaan lapsen kuolla rauhassa. Seuraavana aamuna ei vauvaa enää osastolla ollut. Käsittämätöntä tässä kaikessa on se, että koko aamun huoneessa oli ollut hoitajia ja lääkäreitä, mutta kukaan ei ollut huomioinut kärsivää pienokaista eikä tehnyt asialle yhtään mitään. Miksi? Miksi nyt? Miksi ei aikaisemmin?!

Torstaipäivänä vierailimme sairaalan pääleikkausosastolla. Pääsimme todistamaan sääriamputaatiota. Hurjaa touhua. Odotimme, missä vaiheessa veri roiskuisi ympäriinsä, mutta ei roiskunutkaan. Papparaisen suonet olivat niin huonossa kunnossa, että ei ihme, että koko sääri oli aivan mustana. Leikkaussali vaikutti mielestämme suhteellisen tasokkaalta aikaisempien opiskelijoiden kuvauksiin verrattuna. Salit olivat todella puhtaita, tilavia, välineitä ja henkilökuntaa riitti sekä tunnelma oli rento ja opiskelijamyönteinen. Kokemus oli mukava.

Leikkaussalikokemuksen jälkeen kutsui Kalmankuja 13 meitä houkuttelevasti luokseen. "Dead people ain't walking around tonight…" Vladimir (Ukrainasta) näppäränä ruumiinavaajana otti meidät innolla vastaan. "I don't understand are you nurses or doctors? I don't know what a midwife is! Are you nurses or doctors?!" hän tivasi. Olimme siis kosteassa kellarikerroksessa kemikaalien ja eritteiden hajuisessa ruumishuoneessa. Isossa auditorion tapaisessa salissa Vladimir parhaillaan operoi 36-vuotiasta rotan syömää miestä, joka oltiin löydetty kotoaan kuolleena. Huh! Mies makasi metallipöydällä vatsaontelo ja kallo auki ja kaikki sisälmykset molemmin puolin miehen vieressä. Kuolinsyy pitkälle edennyt tuberkuloosi! Voi apua. Mihin oikein itsemme veimme?! Onko tällaista pakko nähdä?! EI! Vladimir olisi halunnut kertoa meille vaikka mitä jänniä juttuja, mutta meidän oli pakko jatkaa matkaa. Haju oli mitä kammottavin. Toinen työntekijä vei meidät kierrokselle ja näimme liian paljon kuolleita aikuisia ja lapsia kylmissä huoneissa hyllyille kasattuna vierekkäin. Kyllä kuolema vaan puistattaa, vaikka siihen sairaalamaailmassa yrittää tottua. Täällä omaiset tulevat hakemaan ruumiin haudattavaksi. Näimmekin kolme naista, jotka tyynen rauhallisina tulivat hakemaan pientä vastasyntynyttä. Ei surua ei itkua. Miten voi olla mahdollista? Työntekijä kysyi meiltä, että miten me sitten reagoisimme ja Janita sanoi, että "I would cry my eyes out" ja miestä vain hymyilytti. Tästä kokemuksesta jäi kyllä karmiva tunne koko päiväksi.

Yhteenveto viikosta. Täällä teho-hoito ei ole tehoa nähnytkään. Ei ole välineitä säilyttää lasten elämää. Tietoa on vaikka ja kuinka. Lääkärit on taitavia, mutta ei ole menetelmiä. Se niin harmittaa meitä, mutta se on vain tällä hyväksyttävä. Se on täällä totuus ja piste. Ennenaikaiset vauvat esimerkiksi kouristelevat ja haukkovat henkeä, mutta mitään ei tehdä. Ei ole hengityskoneita, millä tukea vauvan hengitystä. Pienokaiset täällä taistelevat elämästä ja kuolemasta. Vahvat selviävät ja heikommat karsiutuvat nopeasti pois. Luonnon lakia? Viikon aikana olemme nähneet liian monen lapsen kuolevat silmiemme edessä. Lapsia yritetään elvyttää, mutta sekään ei voi jatkua ikuisuuksia. Elvytyksen loputtua odotetaan vain, milloin vauvan pulssi lakkaa. Ja odotamme henkilökohtaisesti sen tapahtuvan pian, jolloin lapsi pääsee kärsimyksestään. Arvatkaa, miltä tuntuu pitää lämmintä, niin kaunista lasta käsissään, silittää hänen poskeaan, katsoa kun sydän lyö edelleen, mutta muita elonmerkkejä lapsesta ei löydy. Vähitellen lapsi kuolee syliini.. Se tuntuu niin kauhealta kun olla ja voi. ;(

Noniin. Tarinoita riittäisi vaikka ja kuinka. Viimeinen viikko vierähti nopeasti ja yhdeksän viikkoa harjoittelua on takana. Pian alkaa matkamme takaisin syksyiseen ja pimeään koto-suomeen täältä auringosta ja lämmöstä. Ennen kotiutumista saamme vielä hetken lomailla. Tällä kerta kohteenamme on Zanzibar. Janita suuntaa paratiisiin jo lauantaina. Valpu liittyy seuraan maanantaina, koska lauantaina André Kash järjestää megabileet ;) Viikon tarkoituksena on rentoutua, uida, ruskettua, tutustua saareen ja nauttia viimeisistä Afrikka-herkuista. Paljon valkoista hiekkaa, turkoosia vettä ja palmupuita luvassa.

Tsemppiä sateiseen Suomeen. Liian pian tapaamme taas.

Nyt kommenttia kaverit. Viimeisiä viedään.

Janita & Valpu