Profile
Blog
Photos
Videos
"En ole koskaan vähemmän yksin kuin ollessani yksin." -Cicero
Opiskelua ja biletystä tylsässä, harmaassa Limassa. Päivästä toiseen samaa rutiinia, samaa liikennettä, samoja itsekkäitä ihmisiä. Vähemmästäkin päässä alkaa kuulumaan priii.
Onneksi kaikkeen tuohon löytyy lääke. Matkustelu, mikä ihana tekosyy! Tällä kertaa Tarzan palasi viidakkoonsa (mutta edelleenkin ilman Janea ;) ).
Tarzanin paluu
Minun oli siis pakko päästä pois Liman saasteviidakosta. Mieluiten paikkaan jossa on lämmintä eikä liian monta ihmistä. Mikä olisikaan parempi kuin oikea viidakko?
Niinpä suuntasin siis takaisin Iquitosiin, moikkaamaan Perulaista kaveriani, "viidakkopoika" Garya. Melkoinen reissu, niin hyvässä kuin pahassa.
Jo lentokentällä homma alkoi ns. mennä puihin. Vatsakipu ja pahoinvointi. Jep, ruokamyrkytyshän se... Kolme kertaa vessassa vierailtuani uskalsin vihdoinkin nousta koneeseen (vatsa tyhjänä). Koneessa sitten vielä varmistin asian.
Selvisin kuitenkin Iquitosiin, missä kaverini oli minua vastassa. Tosin minusta kun oli mehut aika lailla pois, en pystynyt tekemään juuri muuta kuin lepäämään hostellissa. Yö menikin nestettä juodessa ja kuumehuoreissa.
Aamulla ylös nousi (lähes) uusi mies. Valmiina seikkailuun ja kohtaamaan armottoman viidakon.
Vihdoinkin pääsin pois sivistyksen parista. Tätä olin kaivannut. Ei ihmisiä, ei autoja, ei saasteita ja mikä parasta, pelkkää luontoa ympärillä! Yölläkin oli oikeasti pimeää.
Ensimmäinen päivä meni aika pitkälti lepäillessä. Illalla päätin kuitenkin uskaltautua metsäkierrokselle. Viidakko yöllä kaikkine äänineen on edelleenkin vaikuttava. Kierroksen kohokohtana oli seuraavan päivän lounaaseen törmääminen. Viime kerralla ei satanut, joten emme löytäneet ollenkaan sammakkoja, mutta tällä kertaa meillä oli parempi onni.
Uusi päivä toi mukanaan ruokahalun. Ensimmäistä kertaa 2 päivään minulla oli nälkä. Ja aamupala maistui todella hyvältä!
Käppäilimme hiukan viidakossa, jossa näimme jälleen erilaisia viidakon lääkkeitä eri vaivoihin. Lisäksi oppaamme näytti mistä puista voi juoda ja mitä kaikkea muuta viidakko pitää sisällään.
Palasimme juuri sopivasti lounaalle, jossa eilinen löytömme odotti valmiina.
Lounaan jälkeen lepäilimme hetken riippumatoissa. Sen jälkeen lähdimme Iguanajahtiin.
Tarkoituksena oli pyydystää yksi kappale syötäväksi. Löysimmekin muutaman, mutta joka ikinen oli sijoittautunut oikein ja pääsi karkuun hyppäämällä veteen. Lopulta meitä onnisti ja saimme yhden kiinni (se loikkasi strategisesti oikein sijoitettuun veneeseemme).
Otus oli kuitenkin vanha, joten päästimme sen kuvaussession jälkeen vapaaksi. Ehkä seuraavalla kerralla sitten...
Illalla lähdimme vielä metsästämään kaimaaneja. Tällä kertaa ne olivat kuitenkin ovelampia, ja jouduimme palaamaan tyhjin käsin. Ei reissu sentään aivan turha ollut, sen verran upea näky oli viidakkolammen ylle kaartuva kirkas tähtitaivas. Tällaisia hetkiä varten kannattaa olla elossa.
Ennen nukkumaanmenoa kalastimme vielä hetken atraimilla. Kalamies on aina kalamies, jopa viidakossa. Sain saaliiksi hurjan ison vonkaleen...
Viimeisenä päivänä lähdimme ylävirtaan "Korkean maan viidakkoon", eli viidakkoon joka ei koskaan peity veden alle. Se on huomattavasti erilainen kuin tuo missä aikaisemmin olimme.
Matkasimme 3 tuntia ylävirtaan. Kalastelimme, söimme lounasta, kävimme viidakkokierroksella, ylitimme veden liaaneilla. Mitä näitä viidakkoaktiviteetteja nyt onkaan :D.
Takaisin palasimme auringon laskiessa. Hämärässä bongasimme vielä hemmetin ison kaimaanin, jota emme kuitenkaan saaneet kiinni (about 1, 1½ metriä!). Joen ylle kaartuva tähtitaivas oli jälleen jotain maagista. Onnistuin myös bongaamaan Otavan ja etelän ristin samaan aikaan.
Viimeinen päivä ja aika palata takaisin Limaan. En olisi mitenkään halunnut lähteä pois.
Viimeisenä aktiviteettina lähdimme vielä katsomaan hemmetin isoa puuta sekä laiskiaisia läheiseen kylään. Puu oli toodella iso. Ja pääsimme kiipeämään siihen. Ainoa vaan että olin vielä hiukan heikko tautien jäljiltä, joten en hirveästi uskaltanut kiipeillä.
Seuraavaksi menimme kylään. Joten nuo laiskiaiset vain ovat söpöjä otuksia. Löysimmekin kaksi 3-kynsilaiskiaista (pienintä sorttia), jotka olivat hemmetin söpöjä. Siinä iso raavas mieskin heltyy kun pieni humalainen olento tarraa kiinni kaikilla neljällä raajalla (laiskiaiset ovat siis lähes aina pienessä sievässä ruokavalionsa takia). Awwwww....
Olisin halunnut tuollaisen mukaani, mutta valitettavasti ne eivät selviytyisi minun asuinseuduillani :(.
Takaisin majapaikalla meitä odotti vielä ruoka sekä pääsimme myös virkistäytymään joessa. Jotenkin häijy tunne kun pikkukalat tulevat näykkimään kuollutta ihoa :D. Mutta, oli jälleen makeeta uida viidakkojoessa.
Aika aikansa kutakin. Kolmen yön/neljän päivän jälkeen oli aika palata takaisin. Tämä oli juuri sitä mitä olin kaivannut. Nyt taas jaksaisin hetken arkea, ennen kuin muutaman viikon päästä suuntaisin vielä viimeiselle varsinaiselle reissulleni Huaraziin.
Aurinko paistaa ja on aika nauttia elämästä. Tuntui oudolta ajatella että jo parin kuukauden päästä olisin takaisin Suomessa.
Lentokentällä sain kuulla että entinen kämppikseni oli kuollut Kolumbiassa.
- comments
Antti Todellinen antikliimaksi tuo loppu. Otan osaa.
Mummi ja Mummu Hämmästellen luimme tämän tarinan.Onpa kiva tavata Sinut, kun tulet Pieliselle.Yritä pysyä terveenä.