Profile
Blog
Photos
Videos
Kotona taas - Kinabalun kulmilla siis. Taakse jaivat tiettavasti viimeiset ekskursiot isompien kaupunkien ulkopuolelle. Paivat alkavat olla luetut ja suunnitelmissa on lahinna helppoa, kevytta Malesian fiilistelya loppuajaksi. Ja kun kellosta katsoo niin karmaisee ... viikko jaljella nailla nurkilla. Kinabalukin on hylattava perjantaihin mennessa.
Jotain pienta seikkailun tynkaa sentaan loppuun saatiin... Kuala Penyussa uhosimme vyoryttavamme laheisen Tigan saaren ja uhmailumme kavi kutakuinkin toteen. Reissu avomerelle tuli lopulta jopa halvaksi, silla jostain syysta (heidan virheesta tai meidan ymmarryksemme vajavaisuudesta) venematka Tigalle tuli maksamaan puolet odotetusta 30 eurosta. 15 euron summalla paasimme siis molemmat saarelle ja vielapa poiskin sielta. Toinen saastoliekittely kohdistui talla kertaa asumiseen - telttailuahan meilla oli tiedossa ja vielapa camping-alueen varjossa, mutta koska kukaan ei tullut missaan vaiheessa perimaan meilta minkaanlaista majoitusmaksua - emme mekaan asiasta suuremmin huudelleet, vaan asutimme saarta talla kertaa ilmaisin konstein.
Tigalle nousimme paikan ainoan resortin veneella ja mita enemman asioista Aasiassa maksat, sita varmemmin ne eivat toimi, myohastyvat tai ovat muuten vain palvelultaan seulaisia. Veneemme ei ollut sentaan seulainen, mutta reilun tunnin sentaan myohassa. Tigalla paadyimme perinteita kunnioittaen majoittautumaan valittomasti vetten lahistolle - eli teltta kokoon hetimiten veden (nousuveden sentaan talla kertaa) rajaan. Kun ketaan ei nayttanyt kiinnostavan meilta majoitusmaksuja ryhtya perimaan paatimme jaada tarkkailemaan tilannetta rantamaisemaan. Sentaan mistaan autiosta saaresta Tigan tapauksessa ei ole kyse. Vaikka suurinta osaa lankkareista karsitaankin pois paikan haasteellisella sijainnilla, muutamia lomakylan majoittujia sentaan paikalla oli. Reppureissaajia kaltaisessamme kurjuudessa ei sentaan missaan nakynyt. Lienevat siella toisella puolella Borneota eli Sipadanilla, minne kaikkien on vaitteiden mukaan mentava... Eipa sentaan aivan jokaisen silla rysaisyydesta jo tarpeeksi saaneina Tiga maittoi erittain miellyttavasti. Mista paastaankin jatkamaan aihettamme saaren autiottomuudesta. Camping-alueemme ymparisto oli miellyttavan rauhaisa, mutta ainoita emme toki paikalla olleet. Saaren taman osan oli nimittain vallannut malesialaisten opiskelijoiden reipas joukko, jotka majailivat huolella kasattuine telttoineen huolella harkitulla vyohykkeella kauempana meidan valitsemasta rannan tsunami-linjasta. Paivisin opiskelijat konttasivat jossain viidakkopoluilla ja pysyivat paasaantoisesti etaalla meista ja saapuivat jalleen illan tullen voipuneina majoittamaan paivisin aavemaisen autioitunutta camping-aluetta.
Ensimmainen yo vieri vauhdikkaasti. Hiekkamaasto oli talla kertaa kuivempaa kuin Mamutikilla ja taman ihmetyksen ansiosta unet jokseenkin kokonaisempia ja yhtenaisempia. Muutosta oli sentaan tulossa seuraavan yon kohdalla. Illan saapuessa tahysimme horisonttiin ja totesimme sateiden saavuttavan seuralaiset ennen yota. Puolittain vetta pitavan telttamme suojiin emme paattaneet tata riemua jaada kokemaan ja jotta valttaisimme vettyneen elamyksen kodissamme - paatimme evakoitua asiaa riittamiin pohdittua. Teltta sai sentaan jaada vedelta suojattuine rinkkoinemme rannan tuntumaan, me sen sijaan liikahdimme nopein askelparein lahistolla sijainneen laiturin alle puolen kilometrin paahan ulottuvaan paatyynsa. Katoksella varustettu laiturinnokka vaikutti lupaavalta paikalta pidella sadetta ja saada kenties jokunen tunti arvokasta untakin alle. Selviytyjat-saarena kaupatun Tigan saaren todellinen survivalismi sai meidan osaltamme vasta alkunsa.
Repaisimme kassit tayteen vaatetta ja muuta tarpeistoa yotonta yota varten ja vyoryimme asettelemaan riippumattoja sopiville vyohykkeille. Ensimmaiset viritelmat hylattiin nopeasti ja paadyimme kerrossanky-mallin kannalle. Laiturin nokassahan tuuli oli sellaista tasoa, ettei moskiittoverkkoja esimerkiksi ollut jarkevaa edes suunnitella asettavansa. Tyhjalta merelta puskeva tuuli piti pitkalti huolen etta hyttyset eivat seudulle eksyneet ja meillakin oli hankaluuksia pysya tolpillamme. Kehittamamme riippumattojen kerrossanky-mallihan noudattelee perinteisen kerrossanky esimerkin mukaista linjaa - matot ovat toinen toisensa paalla, minka myota ensiarvoisen tarkeaa on huomioida alemman maton tarvitsema tila ylempaa mattoa silmallapitaen. Hyvina puolina tassa linjauksessa on se, etta alempi mattoilija saa erityisen suojaisan paikan toisen maton alta, mikali matot siis sijoitetaan tarpeeksi hyvalla tarkkuudella ja pieteetilla toinen toiseen nahden. Nain myos tehtiin ja tuloksena oli jokseenkin hyva mattomaailma, jossa asustelu minua alemman luokan (eli maton) asukkia alkoi kuitenkin hairitsemaan kylman ilman honkiessa marasta laiturista maavaran ollessa suhteellisen marginaalinen. Tassa vaiheessa alkuillan pikkuripottelu oli jo ehtinyt yltya melkoiseen myrakkaan, salamaa iski huolella ja vetta vihmoi niin, etta aivan kuivana ei matotkaan enaa pysyneet. Hiljalleen oma mattoni alkoi lahestya kylman kosteaa maatasoa nyorien antaessa myoten silla vauhdilla, etta kohta olisi perskarvat kastuneet.
Paatimme siirtya yon toiseen vaiheeseen ja samalla vaihtaa taktiikkaamme asumuksemme suhteen. Riippumattomajoituksen toisessa vaiheessa paadyimme siirtamaan matot parisankymuodostelmaan. Tassa mallissahan matot ovat rintarinnan toisiinsa nahden ja hyvana puolena on se, etta matot voi halutessaan nostaa niin korkealle maasta kuin huimapaa ikina tahtookaan. Varjopuoli sen sijaan piilee siina, etta helposti nojaillaan toinen toisiinsa kylki kyljessa (etenkin mallissamme jossa kaytettavissa oli vain yksi peitto) ja kolistellaan luita toisiinsa antaumuksellisesti. Parisankymuodostelmassa sitten vietimme lopun yon ja laskimme tuon tuostakin kuinka kaukana (tai lahella) ukkonen milloinkin oli. Salamaa, jyrinaa ja suhteellisen massiiviseksi ehtinytta aallokkoa seurailtiin siina unten lomassa. Pakko myontaa, etta unia tutkailtiin vahan vahemman ja aallokon kayttaytymista enemman. Aamusella oli vasahtaneet myrskyn ratsastajat sitten myrakat voittaneet ja tuntui vahvasti silta, etta seesteinen aamuaurinko teki tehtavansa. Loppupaiva maattiin matoissa (jalleen - tehtiinkohan siella Tigalla edes muuta) ja ihmeteltiin suhteellisen kovaksi aitynytta kutinaa joka puolella myrskyn myllertamissa ruumiissa.
Pandoran liippaan aukaiseminen ja pahojen henkien vapauttaminen tapahtui talla kertaa mita ilmeisemmin vaiheessa jossa olimme lahes pakottautuneita pukemaan yon hyytavyytta varten itsemme kaikkiin rinkasta loytamii vaatteisiin. Muassaan muuan pitkalahkeiset housut ja hame (mietitaan sitten kumpi puki ylleen kummankin), joiden punkittomuudesta emme missaan vaiheessa ole paasseet aivan varmoiksi. Nahtavasti siella (noissa parissa eristetyssa vaatekappaleessa) nuo riemukkaat jyrsijat olivat itseaan horrostelleet ja kavivatkin sitten talla(kin) kertaa kimppuumme ahnaalla antaumuksellisuudella. Raavitusta on sitten riittanyt mukavasti ja eristysta, roskiin viskomista ja epailyksen alaisien vaatekappaleiden kiehuttamista riittanee viela moneksi paivaksi. Onpahan loppuajaksikin jotain tehtavaa.
Tiga jai kahden paivan mittaiseksi, mutta saarella voisi helposti vietella leppoista saarelaiselamaa paljon pitempaankin. Sellaista menoa varten tosin tarvittaisiin a) varmasti ja huolella vettapitava teltta, jollaista yleensa olen pitanyt aika itsestaanselvyytena, mutta Aasiassahan ei mitaan tuotetta saa/voi sellaisena pitaa b) jonkinlaista halpaa majoitusta pienissa mokeissa Tiomanin saaren tapaan. Toisaalta tallainen jarjestely vahentaa ratkaisevasti saarella heiluvien kavijoiden maaraa. Valitettavasti rikkaat porsastelijat voivat edelleen nautiskella resortin majataloissa, mutta halvempaa majoitusta etsiskelevat joutuvat joko (vettapitamattomaan) telttaan tai sitten pysymaan kaukana Tigasta. Niin tai nain - saaren viehattavyys kieltamatta piilee sen rauhaisuudessa. Survivor-sarjan vanavedessa tuoma kiinnostus on sekin onneksi jo sen verran vahentynyt, ettei saarella tungosta tunnu missaan vaiheessa olevan. Roskalta rannoilla ei silti saasty malesialainen saari tamakaan. Vaikka lahirantaa toki harjataankin huolella ja paikalla paivystaa partio pikkutraktrilla pitamassa asiat poissa silmista ja mielista - ei muutaman sadan metrin paahan pitkaa rantakaistaletta vaeltavan mieli voi muuta kuin ihmetella muovipussikulttuurin leviamista kaukaisemmille Borneon kolkille asti. Torkeaa, mutta minkas teet, muuta kuin kulutat edes vahan vahemman ja jatat sen muovipussin kaupan kassalle.
Saaren huvituksien joukoissa leppeimpia lienevat riippumaton antamat riemut - toisaalta jatkuvan norkahtelun ja matosta maailman vertikaaliseksi kaantyneen kauneuden hammastelyn ohella snorkkelipuuhat ovat suositeltavia ajanvietteita. Mekin tartuimme tietysti lahiston koralliriuttojen kummasteluun ja koska yksikaan snorkkelireissu ei ole viela jattanyt yllatyksia tuomatta - myos talla kertaa saimme hammasteltavaa riittamiin. Ansku paasi vakoilemaan 'liikkuvaa kivea' joka talla kertaa osoittautui kilpikonnaksi (itse onnekseni taman paasin nakemaan edellisen reissun aikana Sri Lankalla - muuten voisin sanoa etta harmittaisi, koska talla kertaa kiikarit eivat olleet juuri oikeassa asennossa pinnan alla). Itse tein loytoja paasemalla seurailemaan mustekala-parven toimintaa... ja myonnan etta olen harmitellut, etten ole aiemmin naita nahnytkaan - nyt sentaan tarppasi. Ja toisen paivan rantavaelluksen paalle etsiydyimme rantahietikon ja kivien myotamielisessa ilmapiirissa juuri sopivasti tarkkailemaan tajuttoman vauhdikkaiden rauskujen kiihdytyskilpailuja. Mielettomia elaimia... Taman kertainen rauskulaji jai tunnistamatta, mutta pidetaan tuntomerkit mielessa, jotta kohdatessa voimme sanoa terveiset lajitovereilta.
Paluu Tigalta oli jalleen osoitus Borneolla kohdattavasta suhteellisen haastavasta liikkumis-nakokulmasta. Ensin yllattavan toimivasti ja ajallaan kulkeva vene Kuala Penyun rantaan ja sitten hyppaamme muuan muorin autoon, joka lupaa parilla ringgitilla heittaa meidat risteykseen, josta busseja kuulemma KK:n asti kulkee. Risteyksessa odotamme tovin, mutta paatamme ruveta tutustumaan borneolaiseen liftaamismaailmaan (jalleen - silla Bruneissa tuli jo muutamaan otteeseen liftattua liikkuvuuden helpottamiseksi), joka tiettavasti on taallapain suhteellisen varteenotettavaa ja yleistakin julkisten kulkupelien ollessa jonkinlaisessa vahemmistossa omien autojen vyorrytyksessa. Peukalot pystyyn tai kuten taallapain tavataan kasi jonkinlaiseen heil-hitler asentoon, joka (kun nyt ei Saksassa olla - ja asialla voi jopa vitsia vaantaa) on myos sikalainen tapa pysayttaa ohikulkeva menopeli. Ja sitten muuan nauravainen pariskunta nappaa meidat tienposkesta ja vaikka suunta ei ole aivan KK:n asti - on se kuitenkin riittavasti sinneppain, joten kyytiin. Beaufortissa huomaamme iloksemme, etta juuri parhaillaan tayttyva bussi on tarjoileva meille kaksi viimeista istumapaikkaa ja suunnat KK:ta kohti. Bussissa sitten saamme kokea vahvat flashbackit takaisin Intian maalle - sen verran kuppainen ja joka nurkasta repeileva bussipoloisemme on, etta hetken luulemme olevamme aivan jollain muulla Aasian kolkalla. Lopulta illan suussa selviydymme Kota Kinabaluun ja riemulla syleilemme uutta Aasian suosikkikaupunkiamme. Tiga oli hieno, mutta taas tuntuu kuin olisi jo puoliksi kotona.
Soi: Athlete - In the Library
-K
''The unrecorded past is none other than our old friend, the tree in the primeval forest which fell without being heard.''
- Barbara W. Tuchman
- comments