Borneolla satelee sitten vetta. Sen saimme jo eilen tanne saapuessamme karvaasti huomata. Ensin paineltiin turbulensseissa ilmanalan aallokoissa, sitten lapi ukkospilvien ja lopulta maan kamaralla amparikaupalla vesimolekyyleja niskaan viskoen. Borneolla ei pitaisi sadella sittenkaan vetta, silla kaikkien saakarttojen ja vesitilastojen valossa juuri nailla hetkilla on se kuivin aika, mutta toisaalta maailma on sekaisin sen on talla reissulla nahnyt. Vetta tipottelee, norottelee ja suihkuaa taivahalta aina silloin kun ei pitaisi (tamahan nahtiin jo Burmassa, Sri Lankalla, Intiassa ja osin jopa Filippiineilla) - varmaan sadekaudella sitten olisi aurinkoista.

Silti Borneo nayttaytyy positiivisessa valossa sateen laskemista varjoista huolimatta. Kota Kinabalu 300 000 ihmisen koti ei vaikuta piiruakaan itseaan isommalta tai sekavammalta. Joka paikkaan tuntuu voitavan kavella ja kylan raitti on sopivan hiljainen Manilan haslaysten jalkeen. Ja ennen kuin voimme maalle pistaa lopullisen puolipisteen ja kaarot lahjapapereiden muodossa, on sanottava viela muutama sananen paikasta, jossa viimeiset 3 viikkoa hyorimme. Aloitetaan Couchsurfing-saralla jonka osin Filippiinit osoittautui ei aivan hienoiseksikaan pettymykseksi. Laskelmien mukaan tulin kirjoittaneeksi 7 tapaamis/majoittautumispyyntoa, joista paivanvaloa ei nahnyt yksikaan. Merkittava osa saaren CS-kayttajista kayttaa huolettomalla huomattavuudella palstaa deittailu-tarkoituksiin, joten lahtokohtaisestikin homma kusee sitten kivasti kaikkien kintuille. Se osa, jota me lahestyimme tuntui olevan vahvasti muiden asioiden vallassa, mika ei ole rikos, mutta jatkuvien vaihtuvien suunnitelmien, peruutusten ja talla kertaa meista riippumattomien paivamaarasekoilujen jalkeen silta kutakuinkin tuntuu. Viimeisin isantaehdokkaamme tuntui innostuneelta majoittamaan, mutta vetaytyi linjoilla hiljaiseksi kun vaarinkasitysten jalkeen sai kouraan oikeat paivamaarat. Koska emme viimeisiin pariin paivaan kuulleet kaverista mitaan - vetaydyimme suunnitelmasta ja painelimme jo ensimmaisena Manilan paivana kohtaamaamme ihanaiseen Marbella- guesthouseen. Arviolta kaksi neliometria, sanky, tuuletin ja poyta ovat lahes halvimmat Manilassa, mutta mitaan riemunkiljahduksia ne eivat juurikaan herata.

Toinen pakottavaa kertaamista aiheuttava asianhaara Filippiineilla on maan perinpohjainen ihastuminen (lahinna ja yleensa 80-luvun) poppiballadeihin. Tasta sarasta pitavat saavat sitten mahansa allomakeaa tayteen jo hyvinkin pian maahan saapumisen tapahduttua. Kovin kaikesta lienee Journey, jonka sijoituksia kaikenmoisissa rankingeissa nostaa epailematta se, etta nykyisin bandin keulilla hahmoilee filippiinilais-perainen laulaja. Toisaalta musiikilliseen nyyhkyilyyn osuu aika tavalla artisteja paaosin siis kasarisaralta muassaan kuitenkin muutamia valttavia ja jopa erinomaisia osumia. Eaglesin I Can't Tell You Why ei ole aivan karmeimmasta paasta eika Neil Youngin Heart of Goldkaan, mutta paasaanto on kaikenlaisen jarkyttavan dramatiikan tajuttomuudessa heiluvan balladipiereskelyn lomassa.

Viimeinen puolikas paiva Manilassa vieteltiin pikaisella pistaytymisella kauppakeskuksen syvissa syleilyissa. Manila ei tiettavasti ilman 'mall':aan selviaisi, joten jos asia on yhta manilalainen kuin kusettava taksikuski, niin samahan se oli tarkastaa. Sitten olikin jo hyytava kiire klo 16 lahtevaan lentoon, jolta oltiin hetkittain jo hyvalla todennakoisyydella myohastymassa. Toisin kuitenkin kavi ja siita seuraavassa: Sekuntipelina aloitettu paiva starttasi kayntiin pienin kalastetuin vinkein, joiden mukaan Victory-Liner bussiyhtio olisi luotettavin vaihtoehto aloittaa matka pohjoisen lentokentalle Clarkiin. Manilan ihastuttava erityispiirrehan on se, etta bussit lahtevat periaatteessa ja myos lahes kaytannossa ihan mista sattuu. Jonkinlaista logiikkaa on nahtavissa ainoastaan siina, etta jokaisella bussiyhtiolla on omat bussiasemansa. Hammentavaa touhua siina missa muissa maissa bussiasemia voi olla useampia, mutta tiettyyn suuntaan suuntaavat bussit lahtevat lahes aina tietyilta asemilta. Yleensa parastahan on Chennain malli Intiasta (edellakavija tassa, joskaan ei ihan niin usein monissa muissa asioissa) jossa Mofussilin bussiasema on jonkinlainen jattimainen lentokenttaa muistuttava kompleksi, josta busseja singahtelee kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin suuntiin. Manilan riemukkuuden takia lahdimme sitten mistaan mitaan tietamatta ja kelloissa aivan liian vahan minuutteja ja tunteja hurjaan taistoon selviytymisestamme. Ensin alle jeeppi kadun kulmasta, joka vie meita Malaten alueelta jonnekkin osoitettuun joskin jalleen harvinaisen epamaaraiseen suuntaan. Jossain vaiheessa vaihto uuteen jeeppiin ja silla lopulta kaikkien ruuhkaisten katujen ja pysahdysten jalkeen asemalle. Busseja tosiaan lahtee minuutin valein, mutta kellomme tikittaa sen verran rankkaan malliin, etta hommassa tuntuu olevan minuutti minuutilta vahemman jarkea - etenkin kun meidat opastetaan lippuluukulle saatamaan lippuja busseihin, joista lippuja voi toki ostaa sisaltakin. Lopulta olen vuorossa luukulla ja samaan aikaan bussi heilahtaa laiturille valmiina lahtoon milla tahansa minuutilla. Myos lippuluukun virkailija komentelee meita kiireesti bussiin, joten myota peri-aasialaiseen tapaan huomaamme jarjettoman byrokratian voiman puuskan. Ensin odotellaan lippuluukulla, jotta voitaisiin ostaa lippuja, jotka saa myos bussista...

Ilolla nousemme kuitenkin bussiin ja laskemme kellotaulun antia ahnaasti. Matkaan ei pitaisi aivan paria tuntia menna, mutta lipuntarkastelijamme kuitenkin niin vaittaa ja pitaa siina sitten samassa meita jannityksessa lennolle kerkeamisen kanssa. Matkaanhan ei mene kahta tuntia, vaan reilu tunti ja olemme Daossa, josta loput kilometrit taittuvat viela yhdella ylihintaisella ja ilmastoidulla jeepilla (valinnanvarat ajan puitteissa kun jaavat vahiin) ja tormaamme lentokentan oveen lopulta tarpeeksi ajoissa tarvittaviin passijonoissa vaantelehtimisiin jne. Clarkin kentallehan menee 350 peson (eli noin 6 euron) hintaista bussia, mutta kuten tullessa ja nyt mennessakin myos halvemmalla paasee - taisi 200 pesoa menna tuohon vaantaytymiseen talla kertaa ja jannitettavaahan sai loppuun asti siina ehtiiko kentalle ajoissa lainkaan.

Lopussa kiitos seisoo - talla kertaa sananlaskun syvempi merkitys avautui meille odottamattomien 10 euron maastapoistumismaksujen riemukkain muodoin. Minkas teet - maksettava on, vaikka se hieman vajaa paivabudjetti onkin ja jaihan siita mukavasti matkaajalle sellainen hieman paskan makuinen jalkiaistimus, mutta sellaistahan se - ei ole ainoa maa, jossa rahat osataan ottaa pois ihan viimeisessa kaanteessakin.

Borneolle saapumisen jalkeisena paivana ollaan jo ehditty lansimaalaistua malesialaiseen tapaan sen verran, etta pujahdimme ostarin elokuvateatteriin vaijymaan Rango-nimista elokuvaa. Kaytiin tutkailemassa muutamat kohtuullisen oleelliset infot Sabahin alueen Borneosta kirjakaupan varjoisilla kujilla seka on paasaantoisesti ihmetelty viela toistaiseksi yllattavan hyvaa hinta-laatusuhdetta Gaya-nimisen hotellimme osalta. Noin 7 euron huone on muuten kolmen sangyn mittainen joten on siina sitten tilaa meidan rinkoista moyriville mielikuvitusolennoillekkin. Kahden hengen huoneet olivat ainakin eilen paasseet loppumaan - huomenna voisi jo yrittaa euron halvempiin huoneistoihin jos vain virtaa ja potkua moiseen urotekoon on kyllin.

Soi: Blue Oyster Cult - Burnin' for You

-K

"The American Dream has run out of gas. The car has stopped. It no longer supplies the world with its images, its dreams, its fantasies. No more. It's over. It supplies the world with its nightmares now: the Kennedy assassination, Watergate, Vietnam..."

- J.G. Ballard