Päivän biisi: -Cidinho & Doca- "Rap das armas"

http://www.youtube.com/watch?v=ZthNYozVwNM&ob=av3e

Lämpöä +34, Kimmo messissä ja edelleen jano -back in Rio!

Kouvolan oma Rampe ja Naukkis taas kasassa, joten suunnitelmana oli vielä viikon verran hämmentää Cidade Maravilhosassa ennen matkanjatkoa. Niin paljon kun oli vielä tekemättä. Kimmo oli paukannu kaukaloon suoraan Suomesta, joten olis ollu suoranaista vittuilua, jos ei ois ensimmäisenä antanu sen kirmata villinä ja vapaana suoraan rannalle. Omakin nahanluonti oli jo siinä vaiheessa, että pystyi taas aurinkolasien takaa tiirailemaan Copacabanan "pinnanmuotoja" ennen uusia juonia...

Kristus-patsaan jälkeen Rion tunnetuin maamerkki on merenrannalla kohoava 396 metriä korkea Pao de Acucar eli sokeritoppavuori. Sinne pääsee joko turistimassojen mukana vaijereita pitkin etenevän kaapelihissin avulla tai extreme-tyyliin köysien avulla kiiveten. Hissireitti kulkee ensin viereiselle 220-metriselle Urca-vuorelle ja siitä eteenpäin naapurikukkulalle. Meillä ei ollu pienintäkään intoa maksaa ylihinnoiteltua "hissilippua", eikä meillä toisaalta myöskään taidot ja rajaton itseluottamus riittänyt jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Oli siis keksittävä jotain ihan muuta.

Me ollaan Kimmon kanssa vuosien saatossa reissuillamme kehitelty uusi olympialaji nimeltä släpäritrekkaus. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että valitaan mahdollisimman vaikea, jyrkkä ja epämukava reitti suunniteltuun kohteeseen ja varusteena saa käyttää ainoastaan aitoja piraatti flipidiflopeja. Sokeritoppavuoren tapauksessa meille selvisi, ettei sinne ilman köysiä pääse. Sen sijaan Urcan huipulle löytyi lopulta hikisen kostea viidakkopolku, josta jyrkkien kallionseinämien ja satojen juurakkojen jälkeen löydettiin tiemme huipulle tiirailemaan aitiopaikoilta mahtavia Pao de Acucarin näkymiä. En tiedä muista, mut ainaki itelle vuoren vallotus tuntuu paljo makeemmalta, kun sinne omin varpain kapuaa. Palkintojenjaon sijaan släpäritrekkauksen kruunaa kotipesässä all-you-can-drink -teemalla nautittivat miedosti humaloidut ohravirvokkeet.

Nyt jos koskaan, on korkea aika kirjoittaa jotain asiaa. Paljon on tullut Riossa jo touhuttua: rantaelämää, sambakemuja, Kristus-patsaita, kallioita ja kukkuloita jne jne... Yksi tärkeä juttu kuitenkin vielä puuttui, vierailu favelassa. Favelat eli paikalliset slummit on näkyvä osa Rioa ja koko Brasiliaa. Pelkästään suur-Rion alueella on tuoreimpien laskelmien mukaan 660 favelaa ja niissä asuu n. 20% koko kaupungin väestöstä. Suurin näistä Rocinha, sijaitsee aivan Ipaneman rannan läheisyydessä ja majoittaa yli 200 000 cariocaa. Faveloille tyypillistä on aina ollut köyhyys, huumeet, rikollisuus ja muut yhteiskunnalliset dilemmat. Favelat on juuri niitä paikkoja, joihin turistit eivät ole tervetulleita. Ne ovat perinteisesti olleet niitä paikkoja, joissa kannattaa olla näkemättä, kuulematta ja ennen kaikkea kysymättä mitään. Favelan portti on aina ollut se paikka, minkä takana veroja ei makseta ja mihin lain koura ei ulota.

Uusi hallitus ja tulevat olympialaiset ja fudiksen MM-skabat on kuitenkin saanut suurta muutosta aikaan. Viimeisen vuoden aikana poliisi on saanut Rocinhan haltuun ja 2/3 huumegangstoista on pidätetty. Nykyään suurimpaan osaan faveloista on myös saatu juokseva vesi, kouluja, terveydenhuoltoa ja muita elämän peruspalveluja. Yhä useampaa Rion favelaa voisikin kuvailla omavaraisiksi kaupungeiksi yhden suuren kaupungin sisällä. Vaikka muutosta parempaan tapahtuu koko ajan, on elämä silti melko raffia favelan porttien takana edelleen. Jos siis ei halua pilata verkkokalvoille pinttynyttä kliseistä postikorttimaisemaa Riosta, ei ikinä kannata vierailla favelassa. Mutta, koska favelat on se karu todellisuus, jossa suuri osa brasilialaisista elää, oli meidän suoranainen pakko mennä tarkastamaan meiningit paikan päälle.

20 eurolla päästiin mukaan 10-henkiseen seurueeseen, joka tutustui 3 h Rocinhan elämään. Päivän ohjelma alkoi autokyydillä Rocinhan portille, josta jatkettiin mopoilla jyrkällä rinteellä sijaitsevan favelan huipulle. Sieltä lähdettiin porukalla kävelemään ahtaita hökkelikujia pitkin takaisin alas, tutustuen samalla paikallisten taiteilijoiden maalauksiin, lastentarhaan ja kylän omaan sambaryhmään. Siinä ohessa pääsi seuraamaan tavallisten favelan asukkien jokapäiväistä elämää omien peltikattojen alla. Joku korjaili mopoa ja joku vaimoaan. Lapset pelaili palloa ja veteraanit istu sököringissä säppyrä huulessa puhuen maailmanlaajuista kieltä eli paskaa. Niin se elämä vain kulkee, on olosuhteet mitä tahansa. Kaiken kaikkiaan fantastinen päivä yhdessä maailman pahamaineisemmista paikoista. Ja kuten niin monesti aiemminkin, oli median ja kaiken maailman pilipalitoimittajien luoma pelon ilmapiiri, täysin väärä kuva todellisuudesta. Favelakierroksen jälkeen mieleen tulikin taas vuosituhansia vanha kiinalainen sananlasku: "Älä usko muiden puheita. Mene ja katso itse!"

Nyt tämä kaksikko suuntaa vielä kerran Lapan rumpuryhmien ja sambaklubien pyörteisiin, minkä jälkeen on aika jättää mahtavan kaunis ja libidoa tihkuva Rio ja kääntää bussin keula kohti pohjoista...

Next stop: Recife