17.7. Kathmandu - Delhi - Bangkok

Missä kulkee unettoman yön ja päivän raja? Aamuneljästä palloiltiin suljetussa Kathmandussa, ensin ajattaen kuljettajaa ympäri Thamelin rulotettuja katuja, poikettiin neonvalaistuun Annapurna Hoteliin, kiitos ei, sitten lentokentälle, jossa luulimme saavamme lepäillä odotushallissa, ehkä jopa aamiaisen äärellä. Epic fail, niitä tämä maa täynnä.

Kun kuljettajasta näkyi vain perävalot, lentokenttävirkailija ystävällisesti ilmoitti, että kenttä on kiinni. Ei, emme pääse sisälle ennen seitsemää, ei, emme pääse vessaan, koska se on sisällä ja ei, hän ei soita taksia, eikä ymmärrä englantia. Onneksi hetken päästä taksi kaartoi terminaalin eteen lisää paikallisia. Napattiin auto, tosin tämä onneton kuski ei osannut edes Thameliin, kysyttiin neuvoa narkeilta, kodittomilta ja muilta katujen asukeilta. Dumppasimme itsemme Blue Mountainin eteen. Kaikki rulot kiinni kilometrin säteellä, kävelin joka suuntaan ruokaa ja vessaa etsien. Yhdellä aamupalalla kulutettu vuorokausi alkoi tuntua.

Heitettiin rinkat selkään ja otettiin narkki oppaaksemme, jotta löydettiin sulkeutuneesta kaupungista yksi kioskikauppa. Kiivettiin portaat toimintaansa lopettelevaan guest houseen, saatiin aamuyön lopputunneiksi järkevää juttuseuraa, kuollut puhelun lataukseen, vessa ja maitoteetä talon puolesta.

Omistaja oli tullut muutama päivä sitten Dallasista vanhempiensa avuksi, kertoi kuinka Kathmandu oli muuttunut 14 vuodessa aina vain huonompaan suuntaan. Ihmisillä ei ole varmuutta tulevasta, vain pelkoa, poliittinen tilanne on epävakaa ja avoin, maalla ei vieläkään ole hallitusta. Busineksen tekeminen näissä oloissa oli osoittautunut niin mahdottomaksi, että on parempi lopettaa. Ihmiset yrittävät saada ruokaa hinnalla millä hyvänsä, turisteista irtirevittynä. Edes aamun ensitunteina emme saaneet rauhaa kaupustelijoilta, riksoilta, takseilta. Jokaisessa roskapussikasassa oli joku onkija. Harakat repivät auki kaduille heiteltyjä roskia, pulut huusivat ja ulostivat kadut täplikkäiksi. Kathmandu näytti likaiset kasvonsa.

Palasimme Blue Mountainin eteen vaanimaan hyvityksiä. Vastapäinen leipomo oli vihdoin avannut, aamupalaksi kasvispasteijat ja tähänastisen matkan freeseimmät toastit.

Basu ja Buddhi ilmaantuivat paikalle puoli kahdeksan aikaan, yhden soiton ja yhä epätoivoisemman odotuksen päätteeksi. Hyvitykset hoituivat yllättävän säyseästi, olimme kyllä pelkkää tulta päin helvettiä menneen vuorokauden jäljiltä.

Basun viittoma taksi kentälle maksoi vain 250 rupiaa sen perinteisen 400 sijaan. Viimeisimpien päivien pohjalta Nepalista jäi mieleen turistien maksamat tuplahinnat ja epäluotettavat ihmiset; toki tapasimme myös pyyteettömiä ja ihania ihmisiä, kuten aamuisen guest house -omistajan, ja maisemat olivat jumalaisia.

Kentällä tarkastuksia toisensa perään, boarding passin vilautus kymmenesti, ruumiillisia tarkastuksia vähintään viisi. Naurettavaa. Unohdettiin linkkari käsimatkatavaroihin, ystävällinen kenttähenkilökunta kuljetutti Pirittaa ympäri kenttää sen vuoksi ja reititti yksinäisen linkkarin Delhiin, epäonneksemme ei Bangkokiin saakka.

Air Indian lento Delhiin ylitti odotukset. Tandoorikana oli heittämällä paras lentokonesafka, jalkatilaa runsaasti, lennon kesto vain tunnin.

Delhissä samat setit kuin viimeksi, linkkarin uusi reititys, paneer tikka -sandwich (paras tofuleipä liittyy uskomattomien tofuaterioiden listaan). Air India jälleen, huonommat ateriat, tiiviit torkut, Mumbai-leffaa väliin.

Bangkok. Kaikki oli yhtäkkiä puhdasta ja helppoa. Taksi loman ensimmäiseen hotelliin. Kuinka paljon voi iloita king size -sängystä ja puhtaista lakanoista, jotka eivät haise homeelle, tasalämpimästä suihkusta ja matkan ensimmäisestä ilmastoinnista? Määrättä. Nukuimme sikeästi.