9.7. Kathmandu - Bandipur

Herätys seiskalta pakkaamaan, pikaiselle aamiaiselle ja maksamaan hotla. Kolme yötä, kymmenisen olutta ja pari ateriaa kahdelta 127e. Ei kovin paha.

Kuski heitti meidät ensin tomaattia potkimaan, reilusti Nepalissa saa nostaa 10000 rupiaa eli n. 100e kerrallaan ja vielä reilummin Suomen pankit veloittavat joka nostosta erikseen. Myöhemmin havaittiin, että myös kurssi oli reissun huonoin, pankin palkkio 4,5 e/nosto. Thanks again Air India & eDreams.

Kathmandun läpi pääseminen kesti varmaan reilun tunnin, puikkelehtimista pitkin Ring Roadia tuktukien, skoottereiden, rekkojen ja bussirähjien välissä, kapeita katuja ylös alas. Matkalla nähtiin apinatemppeliin, Swayambhunathiin, johtavat portaat ja sisäänkäynti, itse temppeli jäi tavoittamattomiin ylhäälle vuorelle. Swaymbhu, self-risen, viittaa legendaan, jonka mukaan Kathmandun laakso oli muinoin järveä, keskeltä nousi vain tämä huippu.

Toisella puolen Swayambhunathia nähtiin Ring Roadin varressa kullatut patsaat, joista yksi edusti Kathmandun perustajaa ja yksi yllättäen Buddhaa, ainakin kuljettajamme mukaan, Lonely Planet oli eri mieltä Buddhan suhteen. Siellä täällä punaisen soikion keskeltä kohoavat tornit osoittautuivat tiilitehtaiksi - hyvä business, kun kaikkialla on punaista mutaa.

Siksakkia kapealla, rinteiden muotoja myötäilevällä vuoristotiellä, mustia dieselpilviä sylkeviä rekkoja, taiteeksi varioidut tuuttausäänet, tienposkeen jääviä aaltopeltikattoisia hökkeleitä, joiden myrskykestävyyttä oli parannettu lataamalla katto täyteen parin nyrkin kokoisia kiviä. Metsäisiä rinteitä, paljaita rinteitä, riisiviljelmiä, vuohia, lisää kapisia koiria ja kaksinkerroin taakkansa alle taittuvia, mustanruskeaksi paahtuneita mummoja.

Jonkin kylän keskellä näimme ylös rinnettä kiipeämässä Nepalin vanhimman tien, joka on kuulemma niin kapea, että sillä mahtuu juuri ja juuri kulkemaan yksi henkilöauto kerrallaan.

Pysähdyttiin pari kertaa, toisella ostamaan cokis kylästä keskellä ei mitään, jossa myyjä pakotti palauttamaan pullon saman tien. Ohitettiin cable car Manakamanalle, hieman olisi haluttanut tehdä koukku tuohon eläimiä sankoin joukoin uhraavaan temppeliin ylhäällä vuorilla, mutta kuskin mukaan se olisi ollut mahdotonta tänään, koska paikalliset pyhiinvaeltajat valloittavat hoodit lauantaisin. Ohitettiin matkalla myös paljain jaloin asfaltilla kulkevia pyhiinvaeltajia matkalla Intiaan, todennäköisimmin Varanasiin. Tripin keston voi laskea kuukausissa.

Poikettiin tien varteen jäävälle vesiputoukselle virkistäytymään. Ylhäältä vuorilta virtaava vesi oli kirkasta ja jopa viileää. Muutamien kilometrien jälkeen myös auto sai kasteensa, kun ylitettiin mutatien alanteeseen muodostunut joki.

Bandipuriin kiipeävä tie oli kapea, alkuun jopa vähän asfalttia, sittemmin punaista tomua, paikoittain mudaksi kastunutta. Ei kaiteita, pelkkä jyrkkä pudotus rotkoon, toisella puolen seinämä. Hieman kutkuttavaa kurveissa, jotka olivat tietysti tiukkoja. Onneksi ehkä noin puolen tunnin nousun aikana kohtasimme vain yhden auton, ohitus mutkassa teki tiukkaa.

Bandipur on pieni, yksi pääkatu ja jokseenkin siinä se. Huikeat maisemat joka suuntaan, pohjoisessa siintää kerroksittain Himalajan eri huippuja. Tänään on ollut täydellinen ilma, kuumaa, pilvetöntä ja aurinko paahtaa. Poikkeuksellista, pelättiin kaatosadetta ja 10 metrin näkyvyyttä, joka kai tähän aikaan enemmän sääntö.

One night standimme Old Inn on vanha Newari-talo, kapeat puuportaat, matalat katot, tummat kattoparrut ja valkoiseksi kalkitut seinät.

Heti kun ulostauduimme jonkun jo blogissaan varoittama pikkutyttö hyökkäsi. Myöhemmin hotlan terdellä mummo tuli ilman kieltä hipelöimään ja murisemaan patsaalle. Pikkupojat huusivat dollaria kameran nähdessään. Kyläneuvosto on vasta melko tuoreeltaan avannut Bandipurin turismille, mutta paikalliset ovat jo tajunneet, että turistin dollari säästää oikealta työltä riisipelloilla. Muuten ei valittamista.

Kompakti kyläyhteisö, vain muutamia turisteja, vanhoista Newari-taloista vasta harvat kunnostettu, muissa asuu tavallisia parihampaisia mummoja, eikä ovelta juuri huonekaluja näy. Kaduille levitetty pressujen päälle kuivumaan riisiä, maissia, ehkä sinapinsiemeniä. Pääkatu oli vain reilun sadan metrin mittainen, sen varrella kymmenisen majataloa ja yksi kahvila, muuten ravintolat löytyivät guest houseista. Pääaukiolla oli yksi pieni temppeli, samanlaisilla, mutta värikkäämillä puukaiverruksilla varustettuna kuin talot. Rakentamisen ja korjaamisen ääniä kaikkialla, turistit alkavat löytää tänne.

Syötiin loistava dinneri Old Innissä, daah bhat Bandipurin tyyliin. Koko setti vain meille kokattuna, siinä vaiheessa vajaan tunnin odottelu aurinkoisella terassilla täydellistä maisemaa tuijotellen ei haitannut yhtään. Linssikeittoa, joka muistutti hieman misoa, mausteista ja tulikuumaa. Kasviscurrya perunalla ja parsakaalilla, koko setin parasta. Mausteista kanacurrya ja lisukkeena paistettuja kasviksia, lähinnä kesäkurpitsaa ja tomaattia, miedompaa, korianterisempaa. Jälkiruoaksi jogurttia hedelmillä ja hunajalla. Huuhtoutui alas Everestillä.

Kivuttiin sammaloituneita, paikoin tehokkaasti raunioituneita portaita ja kivistä polkua kaupungin yllä kohoavalle vuorelle. Tavoitteena oli Thani Mai -temppeli, joka itsessään ei ollut reilun puolen tunnin kiipeämisen arvoinen; maisemat ja tunnelma matkalla olivat. Nousu oli jyrkkä, portaat kapeat, samoin se vuorenselkä, jota kivuttiin; pudotus alas oli vaikuttava. Ylhäältä kylä näytti juuri siltä kuin olikin: yhden punaisen tomutien varteen siroteltuja taloja. Vuoria siinsi panoraamana kaikkialla ympärillä, lähempänä vihreinä ja kumpuilevina, kauempana sinertävinä, päällekkäin laskostuneina kerroksina.

Kohdattiin matkalla vain kahdet muut kipuajat, joista toinen paikallinen pariskunta alarinteellä kuvaamassa toisiaan, ylempänä jenkkivanhus, joka oli asunut kylässä aiemmin.

Taivas oli vieläkin selkeä, ilta lämmin, mutta laskeutuessamme alkoi jyrähdellä kauempana, näimme myös sateenkaaren. Sade antoi vielä odottaa. Nautimme Everestit Old Innin kuistilla illan pimetessä. Kannatti tulla Bandipuriin. Hyvä päivä.