16.7. Jomsom - Pokhara - Kathmandu

Päivä alkoi hindujen mölinällä, huudatettiin Combichristia vastineeksi. Oma kello olisi soinut "vasta" puoli viideltä. Nähtiin vuoret pilvisempinä kuin ennen - tietenkin juuri tänään. Liian nopea lähtö vesisateeseen, tietysti sekin juuri tänään, ensi kertaa. Olimme kentän portilla sovittuun aikaan, 5.30. Meidät käännytettiin pois. Sännättiin Agni Airin toimistoon, odoteltiin siellä, mentiin aamupalalle viereiseen Magic Bean Coffee Shopiin.

Epätoivo ja ahdistus. Pilvet näyttivät hälvenevän, sitten niitä tuli lisää ja roikkuivat vielä alempana. Ahdistaa lisää, ei haluta olla täällä yhtään yötä enää, vielä vähemmän haluttaa missata Bangkokin lento ja ensimmäisen yön hotlavaraus.
[maadziknee]

Kyläkauppiaat norkoilevat oviaukoissa sadetta ja taivasta tuijotellen, naiset kantavat otsahihnoilla selkään kiinnitettyjä ruokakorejaan sateesta välittämättä. Noin 10-vuotias tarjoilijamme puhuu parempaa englantia kuin suurin osa kylän aikuisista. Maksettuamme tyttö kävi pöydän viereen makaamaan läksykirjojensa ylle. Täällä lapset tekevät työvuoron ennen koulua ja sen jälkeen.

Siirryttiin tappamaan aikaa viereiseen Alka Marco Poloon, josta reissumme vuoristo-osuus myös alkoi. Pannullinen minttuteetä (60 rupiaa kahdelta, 60 senttiä siis), kirjoja, pitkästä aikaa langaton verkko.

Ysin pintaan kysyttiin tilannetietoja Agnilta jälleen. Sanoivat päättävänsä 15 minuutin sisään. Revettiin ja kuultiin yhden puhelinsoiton jälkeen, että yllättäen kaikki turistilennot oli peruttu tältä päivältä. Ratkettiin, huudettiin hyvityksiä ja vaihtoehdoksi privajeeppiä Kathmanduun, Agni Air hikoili ja nosti kädet pystyyn, taisteltiin sekä kahden paikallisen edustajan että Pokharan toimiston kanssa, mukaan rinkiin pääsi myös oma travel agenttimme Mr Buddhi, joka ensin tarjosi huudon tuloksena kyyditystä, mutta vetäytyi myöhemmin tekstiviestitse vastuusta.

Reilun parin tunnin taistelun lopputuloksena hypättiin Ghasaan vievään paikallisbussiin, jossa heittelehdittiin ohi Marphan alas päin. Kuumotti, enemmän kuin koskaan bussissa. Oltiin täyteen ahdetun bussin takaosassa, minä ikkunan vieressä todellisella näköalapaikalla, kun kuopissa vaappuva autovanhus kallisteli koko painollaan kivasti rotkon suuntaan. Jo Marphan kohdilla alkoi mutavellissä tarpominen, alempana oli satanut vielä enemmän ja "tie" oli ajoittain enemmänkin mutauria ja lammikkoja, joiden yli bussi kiikutti meidät, kirjaimellisesti. Koko matka kulki jyrkänteen reunalla, tietysti. Alla Kali Gandaki muuttui vähitellen kuumaisemasta yhä vuolaammin virtaavaksi joeksi. Ei olisi ollut mukavaa pudota virtaan parin kilometrin korkeudesta päällään kasa ihmisiä. Mielessä tuli käytyä läpi kaikki mahdolliset pelastussuunnitelmat, joista jokainen osoittautui yhtä tehottomaksi.

Matka Ghasaan oli pitkä ja kivinen. Lähdettiin 12 maissa, oltiin Ghasassa kolmen aikoihin. Pysähdyttiin keskellä ei mitään maitoteetauolle, parhaat päivänsä nähneen talon keittiössä oli kaksi pataa kuumina, perheen naiset tarjoilivat, mummo teki käsitöitään. Ulkona oli tarjolla reikähuussin ilot, jokivarressa kasvoi vyötärönkorkuista ganjaa tuuheina puskina. Ympärillä vihersi vähitellen yhä enemmän, vuoret muuttuivat skottivihreiksi, tienvarret rehevöityivät, kaikkialla ganjaa enemmän kuin meillä nokkosta.

Ensimmäinen bussinvaihto tehtiin parin tunnin köröttelyn jälkeen, rinkat selkään ja jyrkkä, kivinen rinne alas, läähätytti. Satametrisen riippusillan ylitys rinkan kanssa sai vakuuttumaan siitä, että olisin pystynyt Last Resortin benjiin, joka lähti samanlaiselta alustalta. Polvenkorkuinen verkkoaita, ei siis kaiteita, rakoja pohjan toisiinsa liitetyissä rautaelementeissä, joiden läpi näkyi selvästi alla kuohuava virta - syke nousi, mutten jäätynyt.

Samanlaisen rinteen nouseminen rotkon pohjalta ylös tielle 18 kiloisen rinkan ja reilun 5 kiloisen repun kanssa kävi maitohappoisesta kokovartalosuihkusta. Ylhäällä odottava bussi oli pienempi, reilusti tällä kertaa turistit päästettiin sisään ensin ja saimme paikat etupäästä. Jännitys ei loppunut siihen, kuski päätti kääntää bussin rotkon reunalla, vapaapudotukseen päin peruuttaen, joka sai jopa mukana olleet, kaikennähneet jeeppikuskit kauhistumaan. Adrenaalitykin jälkeen matka taas jatkui, aina huonommilla teillä.

Vaihdettiin vielä kertaalleen bussia, käveltiin rinkat selässä huojuvan betonisillan yli, tie degeneroitui entisestään ja bussi sai todella taistella ylittäessään jokia ja mutaosuuksia.

Bussi vaihtui Ghasassa jonnekin mystisesti lippuun kirjoitettuun välietappiin vievään jeeppiin ja virtuoosikuskiin. Harmitti, ettei saatu jatkaa matkaa samalla setillä loppuun. Nähtiin paraatipaikalta kuskin vierestä kaikki uskomattomat ylitykset: mutavelliä, kuoppia, rikkoutuneita siltoja, auton pohjaan ulottuvia jokia, tielle tulviva vesiputous. Takapenkit täynnä paikallisia, mukana myös kaksi jeeppikuskia, joista toinen kaahasi meidät alas Muktinaktista. Toiselta puolelta katkonaisen sillan ylityksessä jeeppikuskit huutelivat apuja kuskillemme ja myös kehuivat estoitta suoritusta, paikalliset taputtivat. En tiennytkään, ettei sillan tarvitse olla kokonainen, jotta sen voi ylittää autolla.

Pitkinhampain vaihdettiin jeeppi taasen täyteenammuttuun bussiin, joka oli puolillaan uusia matkalaisia, hinduja suurin osa. Jouduttiin takapenkille, bongorumpujen viereen. Päätettiin, ettei enää katsota kuilun puoleisesta ikkunasta lainkaan ulos, selviää vähemmällä stressillä. Hetken päästä päätettiin, ettei katsota myöskään edessä olevia esteitä, annetaan vaan bussin keikuttaa itsemme perille.

Pikkupoika tuli epäselvällä englannilla pyytämään matkarahaa, vaikka edessä istunut hindumies avusti, luulin reikäpaitaisen pojan kerjäävän rahaa itselleen ja kieltäydyin. Vieressäni istuvat tytöt nauroivat varmaan vartin, poika lähes suuttui ja peri meiltä bussimatkasta tuplat, jälleen turistihinnan, nelisen euroa kahdelta. Olimmekin epähuomiossa vaihtaneet Beniin menevään bussiin. Tälle etapille jäivät hienoimmat ja korkeimmat vesiputoukset, sitä kauneinta ja suurinta olisin voinut tuijottaa tunteja. Hohtava vesi valui suihkuina alas muuttaen matkalla muotoaan. Onkohan saatavilla vesiputous-dvd:itä?

Alkoi hämärtää, epätoivomme kasvoi, kello jo lähellä seitsemää, emmekä vielä edes Benissä. Pimeys tuli yllättäen, nopeammin kuin muualla. Ei valoja missään, bussimme kynsi off-roadia eteenpäin läpi jokien ja lammikoiden. Vähitellen kylät kasvoivat, niiden valot näki jo kaukaa. Jokaista toivoimme Beniksi.

Saavuimme lopulta Beniin puoli yhdeksän maissa. Agni Airin arvio oli ollut viisi, sisältäen jo monsuunipelivaraa. Otimme ensimmäisen huutotaksin, ei jeeppi, mutta jonkinlainen uudempi katumaasturi. Kuskin mukaan matkan pituus näissä maansortumissa 3h, josta tunnin verran erittäin huonoja tieoloja. Hinta 3500 rupiaa.

Muutamat joet ja kapeat sillat keskellä sysiyötä saivat sydämen hakkaamaan. Jos olisimme jääneet kiinni, emme olisi ehtineet ajoissa perille. Lopulta kuskiin alkoi luottaa, silmät lupsuivat, annoin periksi ja torkuin ns. paremmalla tieosuudella, joka sekin sortumien miinoittama. Lähempänä Pokharaa vuoret olivat kuin jouluvalaistuja, asutuksen täplittämiä. Kaunista.

Tultiin Pokharaan puoli yhdentoista aikoihin, kuski arpoi yllättäen reittiä tapaamispaikalle, Green Tara Hoteliin, joka ei ollut kummoinen. Odottelimme puolisen tuntia seuraavaa kuskia, jonka kuulimme hotlalla toimivan tour-järkkärin eliittikuskiksi.

Auto oli uudehko ja kuski luotettavan oloinen, tiesimme tämänkin tieosuuden yöaikaan vaaralliseksi, mutta unelle oli pakko antaa periksi. Nukuin katkonaisesti lähes koko matkan.

Puolivälissä kuski hidasti ja sanoi, että edessä on tapahtunut onnettomuus, ehkä kuolleita. Tien reunassa makasi selällään keski-ikäinen mies, joku kuorma-autokuljettaja oli ehtinyt meitä ennen paikalle ja ristinyt miehen kädet rinnalle. Kuskit vaihtoivat pari sanaa, mies oli ajanut humalassa, suurin syy öisiin onnettomuuksiin. Jatkoimme matkaa, uni ei tullut hetkeen. Seurasin tietä, kirosin puuttuvia turvavöitä ja suljin silmäni jälleen uskotellen itselleni, että meidän kuskimme ei nukahda.