Kello nollaviis hyppäsimme jeeppiin ja lähdimme parituntiselle ajelulle viidakon halki Cartiin. Tyytyväisinä ja jälleen kerran hämmästyttävän virkeinä sulattelimme aamiaistamme (jonka nautimme Lunalla ennen lähtömme) samalla kun katselimme ohiviistävää vihreyttä villine banaanipuineen sekä papayoineen, vaikka kyyti olikin töyssyistä ja persettäpuuduttavaa (johtuen lähinnä töyssyistä ja siitä, että pompattuaan puolimetriä ilmaan tuntui ikävältä pudota takaisin penkinrakoon). Sentään emme ollut darraisia, toisin kuin samaan kyytiin kanssamme lähteneet irkut, jotka eivät näyttäneet seilaavan onnensa kukkuroilla.
Nimesimme tytön sitruunanaiseksi, vaikka naaman nyrpeys saattoikin johtua enemmän pahoinvoinnista kuin ikävästä luonteesta.

Ajettuamme reilun tunnin viidakossa tulimme aukiolle, jolta puut olivat poltettu, ja käynnissä olivat rakennustyöt. Kuskimme osoitti kaivinkoneiden suuntaan ja kertoi että "Otel" minkä ymmärsimme tarkoittavan hotellia, vaikka ajatus hotellista keskellä viidakkoa tuntuikin hieman oudolta. Sivuttuamme työmaata hetken aikaa näimme kyltin, josta saimme lisäinfoa (mahdollisesti sitä samaa, mitä kuskimme suolsi espanjaksi) ja rakennustöiden tarkemmaksi syyksi selvisi golf clubi. Sen enempää kantaa ottamatta...

Saavuttuamme Cartiin meidät ohjattiin muiden matkailijoiden tavoin pieniin moottorilla varustettuihin veneisiin, joilla lähdimme seilaamaan kohti Senidupia. Guna-kuskimme painaessa kaasua vene pomppi aallolta toiselle ja ravisi vielä jeeppiäkin pahemmin. Vaikka kaikki vaatteeni kastuivat läpimäräksi ja suolavesi silmissäni kirveli, oli turkoosinsininen meri kuitenkin kaunista katseltavaa ja tunnin matka tuntui olevan ohi hujauksessa.
Rantauduttuamme saarelle palmut huojuivat tuulessa ja pelikaanit lentelivät yllämme kalasaalista kärkkyen. Saimme oman palmumajan vain parin metrin päässä vesirajasta ja asetuimme taloksi, vai pitäisikö sanoa majaksi. Kierrettyämme saaren ympäri (siihen ei kauaa mennyt, sillä koko pläntti on varmasti alle neliökilometrin suuruinen) kellahdimme pehmeän valkoiselle rantahiekalle hieman lepäämään, mikä omalta osaltani (tiedätte unenlahjani) tarkoitti totaalista sammumista keskipäivän kuumuuteen. En toki ollut uhrannut ajatustakaan aurinkorasvalle, joten huomista odotellessa, tällä iholla kun ei rusketuspohjaa vielä ollut.
Toivuttuani pahimmasta heikotuksesta kumisi rantaan sopivasti ruoka-ajasta ilmoittavat simpukan töräykset, joilla Gunat ilmoittivat, että ruoka oli valmista meidän matkalijoiden syötäväksi. Siirryimme ruokailualueelle nauttimaan riisistä ja kalasta koostuvan annoksen, joka oli hyvin basic, niin kuin meille oli kerrottu, mutta maistui silti ihan hyvältä ja ainakin nosti verensokereitamme.
Illan tullen ilma alkoi hieman viiletä (ehkä noin 25 asteeseen) ja otimme virkistävät suihkut, mikä tosin tarkoitti vain letkusta tulevalla merivedellä peseytymistä. Kuivuimme tuulessa matkalla majallemme ja asetuimme sen taakse istumaan ja merta katselemaan. Istuessamme siinä aurinko alkoi hiljalleen painua mailleen ja mietimme kuinka vaikeaa oikeastaan onkaan olla tekemättä mitään. Istua vain ja katsella, olla hetki hiljaa ja liikkumatta. Lepuuttaa sielua ja kuunnella aaltoja, olla ajattelematta mitään. (Päädyimme tulokseen, että hyvin vaikeaa, jos nyt joku ei ymmärtänyt.)

Kun pimeä laskeutui lopullisesti, Gunat sytyttivät muutamia valoja, ja siirryimme kaikki niiden alla olevien pitkien pöytien ääreen puuhailemaan kuka mitäkin. Ostimme kioskista viiden dollarin viinin, joka osoittautui hinnastaan huolimatta hyväksi, ja saimme karisteltua pahan viinin karman yltämme. Lattarirytmit helisivät ilmassa ja Gunien tanssiessa nauraen palasi mieleeni sama ajatus kuin niin monesti ennenkin: kuinka paljon meillä jäyhillä suomalaisilla olisikaan opittavaa elämästä.