Siitä huolimatta, että olimme lukinneet oven yöksi asettamalla suuren simpukan sen eteen, oli majaamme yön pimeinä tunteina hiipinyt vieras. Kerrottakoon tässä kohtaa, että majassammehan ei siis ole lainkaan lattiaa ja koska seinät ovat pystyyn aseteltuja palmunlehtiä, ei sisäänpääseminen sinänsä ole järin vaikeaa muutenkaan. Eikä simpukkakaan oikeasti estä muuta kuin sen, ettei ovi aukea yöllä itsestään. Mutta asiaan.

"OH CRAB!" Lotta huudahti ja tarkoitti sitä, nimittäin rapua. Luoksemme oli hiipinyt pieni valkoinen rapu. Kiljahduksesta säikähtäneenä se nökötti maakuoppansa reunalla ja näytti lähes yhtä hämmentyneenä kuin Lotta, joka oli ollut juuri astumaisillaan sen päälle. Lyhyen tuijotustuokion jälkeen se käänsi kuitenkin kylkensä coolisti ja katosi kuoppaansa, ja coolisti oli myös Lotta, jonka selän olin levittänyt täyteen cooling geeliä.

Lounaan jälkeen lähdimme veneretkelle kiertelemään muita saaria. Saimme kuulla että San Blasin saariin kuuluu yhteensä 365 pientä saarta, jotka kaikki ovat keskimäärin oman saaremme kokoisia ja ettei niillä asu muita kuin Gunaheimon intiaaneja (no okei, sen jo tiesimmekin). Ottaen huomioon, etteivät yksittäiset saaret siis tosiaankaan ole kuin keskimääräisen sisäpihan kokoisia plänttejä, ei ihme, ettei edes google maps löydä kaikkia niitä.

Painettuamme vesillä parisenkymmentä minuuttia ensimmäinen etappimme, Isla Perro, ilmestyi näkyviin horisontista. Valkoisen hiekan kimmeltäessä ja erisävyisten sinisten ja turkoosien laineiden liplattaessa saaren ympärillä paikka näytti vähintäänkin paratiisilta. Emme kuitenkaan olleet tulleet saarelle pelkkien maisemien takia, vaan todellinen matkanteon syymme oli päästä tutkimaan rannan läheisyyteen uponnutta laivaa, joka nykyään makasi hylkynä pohjassa.

Rantauduimme pukeaksemme snorkkelit ja maskit yllemme ja uimme hylylle rannalta käsin. Vesi oli kirkasta ja jopa snorklatenkin pystyimme näkemään yksityiskohtia huonekaluista ja muista levän ja korvakorallien kyllästämistä esineistä, jotka makasivat kiltisti paikoillaan hylyn uumenissa aivan kuin olisivat kuuluneet sinne. Ja niinhän ne tavallaan kuuluivatkin, sinnehän ne olivat isäntänsä mukanna uponneet aikana, jota emme tienneet. Värikkäät kalat parveilivat seinustoissa kasvavien korvakorallien ympärillä ja kierrettyäni koko hylyn (veden virratessa syvimmillä kohdilla voimakkaasti siinä olinkn vähän homaa!) löysin kohdan josta yletyin koskemaan hylyn keulaa. Kansi tuntui nilkakkaalta, mutta puu oli edelleen kovaa, eikä antanut yhtään periksi, vaikka laskin jalkani sille ja nousin seisomaan.

Leikittyäni tarpeeksi syvänmerensukeltajaa kiersimme saaren ympäri ja poimimme rannalta muutamia simpukoita. Kun kyytimme palasi rantaan, nousimme veneessen ja jatkoimme kohti seuraavaa etappia. Matka sinne ei kestänyt montaakaan minuuttia, emmekä ensin edes tajunneet saapuneemme perille, sillä Gunat näyttivät ankkuroivan veneemme keskelle merta. Pian kuitenkin ymmärsin miksi olimme pysähtyneet juuri siihen. Keskellä merta oli paikka, jossa pohja oli valkoista hiekkaa, ja jossa vesi ylettyi vain reisiini asti. Pläntti oli kuin saari, joka vain ei ollut kohonnut tarpeeksi noustakseen pinnan yläpuolelle, sillä sitä ympäröi normaali syvänveden alue, jossa matkaa pohjaan oli toistakymmentä metriä. Tuntui hassulta kahlata keskellä Karibian merta ja katsella pieniä palmusaaria, joita näkyi joka suunnassa. Pienimmät niistä olivat noin olohuoneen kokoisia ja niillä kasvoi vain parista kolmeen palmua, mutta suurimmat muistuttivat omaa saartamme, joka muistakaa, ei ole suuri. Jälleen kerran, ei ihme, että näitä saaria on 365 ja ettei Google ole kartalla.

Vietettyämme tovin matalikossa hassutellen jatkoimme matkaa viimeiselle etapillemme, saarelle nimeltään Banedup. Jos kutsuin Isla Perro parariisiksi, kadun sitä ja haluan muuttaa kuvaustani, sillä tämä paikka oli paratiisi! Koko saaren ympäri pystyi kahlaamaan tyynessä turkoosin sinisessä vedessä, ja mikä cooleinta, myös naapurisaarelle pystyi kahlaamaan koko matkan, sillä saarten välillä oli samanlainen matalikko kuin keskellä mertakin oli ollut. Gunat käyskentelivät omissa askareissaan ja me tutkimme saarta. Kierrettyämme kaikki mahdolliset kolkat pojat laittoivat lentispelin pystyyn ja me istuuduimme alas. Juttelimme saksalais-hollantilaisen pariskunnan kanssa ja saimme kuulla parin olevan kaksivuotisella reissullaan kiertämässä Amerikat Alaskasta Antarktikselle. Oma neljän viikon matkamme tuntui siihen nähden vaatimattomalta, mutta he vaikuttivat olevan siitäkin aidosti innoissaan, ja niinpä vaihdoimme reissukuulumia lopulta pitkät tovit. Olisi kyllä hienoa olla kuin he, myydä kaikki omaisuus ja lähteä, tehdä sitä mikä oikeasti on siistiä. Ehkä vielä...

Palattuamme kotisaarellemme oli jo illallisaika. Syötyämme perinteeksi muodostuneen annoksen kalaa ja riisiä ostimme viinin ja liityimme muiden rannalle kokoontuneiden juhlijoiden seuraan. En oikeastaan tiedä mitä juhlimme, mutta ainankin kaikilla oli hauskaa, ja rommi virtasi melkein yhtä kiihkeään tahtiin kuin lattarirytmit soivat. Gunat tanssittivat tyttöjään ja pullo toisensa perään kiersi ringissä ihmisten tanssiessa ja laulaessa mukana. Tuuli puhalsi, mutta taivas oli kirkas ja tähdet tuikkivat yllämme, kun lopulta seisoimme majamme takapihalla pesemässä hampaita. Arvelisin kellon olleen silloin noin kymmenen, sillä hetkeä myöhemmin sähköt sammuivat (tänne jaetaan virtaa vain klo. 18-22) ja viimeisetkin juhlijat kömpivät majoihinsa. Hyvin olimme kuitenkin ehtineet neljä tuntia bilettää ja bailata!