Lentomme Bogotasta Panama Cityyn sujui hyvin, emmekä tällä kertaa olleet saada sydänkohtausta tai hyperventiloineet koneen hypätessä ilmakuopasta toiseen. Alle sadan dollarin lennolla saimme myös rahoillemme vastinetta, sillä henkilökunta oli mitä ystävällisintä, aamiaiseksi tarjoiltiin semimakkkaat hotdogit ja lisäksi koko lennon ajan oli mahdollista katsoa telkkaria tai leffoja, vaikka matka-aika olikin vain hieman reilun tunnin.
Taximatka lentokentältä Cityyn kesti reilun tunnin, lähes yhtä kauan kuin lentomme. Jo matkalla saimme käsityksen, että olimme saapuneet täysin erilaiseen paikkaan kuin mistä olimme lähteneet. Värikkään ja lattarimaisen tyyssijan Bogotan jälkeen Panama huokui väliamerikkalaisuutta ja Karibianmeren tunnelmaa. Vaikkemme kumpikaan ole käyneet Kuubassa, olemme varmoja, että siellä näyttää ja tuntuu samalla kuin täällä. Jotenkin tämä paikka vain on kuubamainen. Eikä toisaalta ihme, olemmehan vai pienen merimatkan päässä Kuuban rannikosta.
Käytyämme kirjautumassa sisään Luna hostelliimme (joka muuten on aivan huikea!) ja jätettyämme rinkkamme huoneeseen lähdimme kiertelemään oman kaupunginosamme Casco Viejon kapeita katuja ja satunnaisia turistikauppoja. Lämpötila hätyytteli kolmeakymmentä ja hiki virtasi, mutta merellinen tuuli teki olosta onneksi siedettävän.
Nähtyämme tarpeeksi värikkäitä kankaita, panamahattuja ja kookoksesta valmistettuja koruja päätimme suunnata rantabulevardia pitkin Down Towniin, kapeiden kujien vastakohdalle, jossa pilvenpiirtäjät kurottelivat taivaisiin ja autot huristelivat neljää rinnakkaista kaistaa pitkin kohti pankkeja ja toimistoja. Otimme suunnaksemme ostoskeskuksen ja söimme Taco Bellin takot niin kuin suurkapungissa kuuluukin. Ai että miten maistui! Mieleen palasi myös muistoja siitä, kuinka Kaliforniassa söimme näitä melkein päivittäin. Syötyämme neljä erilaista tacoa suuntasimme törsäilemään, mikä omalla kohdallani ainakin tarkoitti aivan totaalista villiintymistä, sillä parin tunnin rankan urakan päätteeksi olin saanut tuhlattua kokonaiset kolme US dollaria.
Kotimatkalla valitsimme reitiksemme jälleen hiljaisen päivän jälkeen henkiin heränneen rantabulevardin, jolla vilisi nyt porukkaa, musiikki soi ja lapset juoksentelivat. Siistiä, ettei porukka täällä pakkaudu töiden jälkeen hikisille saleille, vaan tulee tänne, treenaa täällä, kuka mitäkin. On tanssituntia ja zumbaa, crossfittiä ja korista, juoksua ja aerobicia. Kaikki täällä taivasalla ja raikkaassa ilmassa. Ja on täällä muitakin kuin urheilujoita, on piknikkiä ja rentoa oleilua, rommia ja drinkkejä. Ihan kaikkea, mitä nyt vain viilenevän (ehkä enää vaain noin 25 asteisen) bulevardin ympäröimässä puistossa voi olla.
Ostettuamme kioskista oluet ja pienet iltapalat palasimme Lunaan pakkaamaan tavaroitamme huomista lähtöä varten. Saimme bookattua itsemme viideltä aamulla lähtevään jeeppikyytiin, jonka on tarkoitus ajaa meidät viidakon halki itärannikolle pieneen satamakaupunkiin nimeltään Carti. Sieltä matkamme tulisi jatkua veneellä kohti San Blasia, Guna-intiaanien asuttamia pienia saaria, jotka killuvat keskellä merta. Tiedämme, että saari, jolle menemme, on nimeltään Senidup, ja että siellä ei ole juuri mitään, ei ainakaan sähköä ja makeaa vettä, sillä kyytimme buukaneen jäbän sanoin "tuokaa mukananne paljon vettä, sillä jos ette tuo, kuolette". Tiedämme myös, ettei saarilla saa asua vakituisesti muita kuin Guna-intiaaneja, ja että useimmiten yhdellä saarella asuu aina vain yksi perhe.
Näillä eväillä suuntaamme siis huomenna kohti Senidupia, Pientä Saarta, jonne matka rannikolta kestää kuulemma noin tunnin. Mitä ikinä vastassa onkaan, odotan ainakin sitä, että saan heittää flip floppini hetkeksi nurkkaan ja astella paljain jaloin pehmeällä hiekalla, sillä tämän päivän kävelysaldoksi kertyi hieman reilut 23 kilometriä, 32 342 askelta, jotka kaikki otimme flip flopeilla.
Gunaintiaanit:
http://en.m.wikipedia.org/wiki/Kuna_people