Profile
Blog
Photos
Videos
Jo joutui joulun jalkeinen aika - meno entisellaan. Paikka vaihtunut pariinkin otteeseen. Aaton jalkeen siirtymaa lahemmas vuoristomaisemaa ja sopivan kuuloiseksi valipysahdykseksi Tiruchirapallin kaupunki. Tuttavallisemmin Trichyna tunnettu 750 000 ihmisen pikkukyla isannoi meita yhden yon ajan. Enempaan siita ei sitten olisi ollutkaan. Jalleen hotellien aulassa yhta tutuksi kaynyt mutta aina yhta rohkaiseva 'full' (lausuttuna tamilin intonaatiolla ja hyvinkin ruotsalaiselta kuulostaen: 'fyll') tuntui jo perin tuttavalliselta ja aivan yhta rakastettavalta. Aikamme fyllittelya kuunneltuamme jouduimme turvautumaan siihen perinteiseen: 'Viepa sina riksakuski meidat parhaimman komission sinulle maksavaan guesthouseen, josta sita huonetta sitten irtoaa.' Kuskihan vie - vaikka talla kertaa kyse oli jostain riksakuskin ja guesthousen-omistajan valimaastoon mahtuvasta seikkalijasta. Tuhannen mutkan, shikaanin ja u-kannoksen jalkeen loydamme itsemme perilta homestay-tyylin guesthousesta, joka lupaa bed-and-breakfast-hengessa myos aamupalaa 400 rupiaa (7 euroa) vastaan. Tartutaan koukkuun silla vaihtoehdot ovat vahissa: Ensinnakaan emme osaa millaan takaisin bussiasemalle ja matka on kohtuullinen, joten jaamme majapaikkaan, jossa tyypillisen intialaisen guesthousen perusvarustuksen eli television sijaan saamme katsella illan akvaarion ja sita kotinaan pitavan yhden mollukan (eli kalan) touhuilua. Piristavaa vaihtelua itse asiassa.
Illan suussa koitamme sitten loytaa sopivaa ruokapaikkaa ja nousemme ilmaista kyyrtia tarjoavan guesthouse-isannan kyytiin riksaan, siina oletuksessa etta pystymme pistamaan harvinaisen loputtomalta ja labyrinttiselta tuntuneen reittimme metrin-tarkkuudella mieliimme. Isantamme on sitten sen verran uskomaton psyykkaaja, etta hokee jatkuvasti etta 'alkaa nyt sitten eksyko ja etta kun kuitenkin eksytte niin koittakaa nyt pistaa mieleen hyvat ihmiset mihin seuraavaksi kaannytaan'. Psyykkaus ja hopotys on jo sita luokkaa, etta kutakuinkin tiesimme etta hukassa ollaan hetimiten riksamme pysahtyy bussiaseman katveeseen. Siina kun yritat pistaa mieleen, etta mista milloinkin kaannytaan, kaveri keskittaa kaiken huomionsa suulaaseen sanalliseen ulosantiin, ja tekee muistipelistamme entista mahdotonta. Asemalla sitten lopulta haikeina hyvastelemme isantamme suhteellisen varmoina, etta enaa ei takaisin loydeta (guesthousellahan oli nimi, mutta se oli painettu toisen kerroksen seinaan kaikkien katseiden taydelliselle pimealle puolelle ja toisaalta sokkeloisessa Trichyn ghetossa ei todellakaan ollut tiennimia).
Illan hiljalleen hamartyessa lahdetaan raahustamaan takaisin suhteellisen tuntemattomia maaranpaita kohti. Alku jokseenkin helppoa, mutta hiljalleen huomaamme, etta ymparisto on itse asiassa erittain tutun nakoista (talla kertaa liiankin tutun nakoista, silla jokainen mutka ja kaannos vaikuttaa yhta kelvolliselta vaihtoehdolta). Valitsemme lahes arpomalla useamman vaaran ja mahdollisesti muutaman oikean haarauman ja loydamme itsemme niin syvalta Trichysta kuin kenties mahdollista. Lapset laulaa ymparilla ja kattelee sen nakoisina, etteivat ilmeisesti ole elaissaan nain valkoista naamaa nahneet, joten toteamme olevamme virallisesti hukassa. Ymparilla kuiskutellaan pelkkaa tamilin kielta ja me vastaamme englannilla joka hetkittain muuttuu suomalaisten kirosanojen ryhdittamaan poljentoon. Kielellamme ei sinansa valia - porukka ymmartaa englantia kutakuinkin yhta hyvin kuin suomea, joten kommunikaatiokatkos lienee sopiva sanavalinta hetkelliseen olevaisuuden tilaan. Kyselytuntimme jatkuu ja loydamme joukkion jonka englannissa on edes hitunen jarkea tai kieliopillista kelvollisuutta keskinaisen yhteydenpidon muodostamiseen. Saamme joukkiosta yhden iloisen parikymppisen kaverin matkaamme. Han sitten kyselee vastaantulijoilta ja jatkamme jonkinlaisen aavistuksen varjaamassa valossa meidan lahinna kohautellessa koomisesti olkia. Eteenpain, taaksepain, vasenta, oikeaa, mutkaa, mutkaa, erilaista mutkaa ja lopulta oppaamme nojailee kumman tutulta nayttaneeseen taloon illan pimeydessa. Riemulla ei sitten ole hetkeksi rajaa - joskus on hyva eksya loytaakseen. Oppaamme ei myoskaan puhu perinteisten tervehdysten ja fraasien ulkopuolista englantia, mutta yhteinen kieli tuntuu loytyvan iloisesta olalle lapyttelysta ja kattelyjen sanattomasta hengesta. Raavimme taskuistamme seteleita palkkioksi aarimmaisen autuaassa helpottuneessa riemussamme, mutta mies vain puistelee paata ja kattelee ponnekkaasti meita. Uskomatonta - jalleen se perinteinen intialainen hetki, kun koko paivan on saanut kirota kaikkea pienta saatoa ja tamilien karttyisyytta ja 'hankaluutta', ja sitten tormaa hadan edessa siihen auttavimpaan yksiloon ja alkaa siina sitten miettia, etta ehka noista kaikista ihmisista loytyy sellainen auttavainen tamili, joka ei tiikereiden sijaan tahdo mitaan pahaa. Jos oikein ylvaasti sanoisi voisi todeta, etta usko ihmiseen taas palautettu.
Koska Trichyn kamppamme oli sellaisessa sokkelossa etta edes kartan tai kompassin avulla ei sita olisi enaa loytynyt paatimme muuttaa jo seuraavana paivana seuraavaa maaranpaapistettamme kohti - keulat kohti Kodaikanalia. Amerikkalaisten lahetyssaarnaajien aikanaan perustamaa vuoristopiilopaikkaa pain siis. Bussi alle - ja vaikka edellisena paivana olimme Pondicherrysta Trichyyn seisoskelleet ja istuskelleet bussin kaytavilla lahes koko 5 tuntisen matkan - saimme talla kertaa oikealla ryhdikkaalla ajoituksella varattua itsellemme penkkirivin bussista kohti vuoria. Parin tuhannen metrin korkeuksiin paastyamme toteamme ilmanalan odotetulla tavalla muuttuneen. Kylmaa, kylmaa. Lieko kuitenkaan paljoa alle 10 astetta - silti pakko sanoa, etta naissa shortsivarustuksissa sukkaparille ja sille ainoalle pitkahihaiselle on kuitenkin kayttoa. Talla hetkella lammot jossain 20 korvilla ja vaikka eroa viimeaikaisiin Suomen tiloihin taitaa olla sen 50 astetta tuntuu silti suhteellisen hyytavalta. Totutellaan...
Ensimmaisen Kodaikanalin yon vietimme jokseenkin hammentavassa majapaikassa, jonne aikamme keskenamme turhaan majapaikkaa hapuiltuamme, meidat johdatti jalleen jonkinlainen komissiokeisari, joka johdatti meita budjettimme suuntaiseen majataloon. Paikka taas aivan hamaran rajamailta - ilman minkaanlaista opastetta tai edes merkintaa guesthousesta. Loydamme itsemme huoneesta jossa nukkumatiloja neljalle, sangyn peitteet jostain amerikkalaisten lahetyssaarnaajien ajalta ja takka kenties viela kauempaa. Itse asiassa hetkittain aivan tunnelmallinen paikka vaikka tuo vakioksi muovautunut 400 rupiaa oli suhteellista ryostoa sinansa. Ja komissiokeisarimme viela ilolla ojenteli pienia lahjoituksia meilta. Tuohon sitten totesimme hymylla, etta eikohan siita meidan maksamasta 400 rupiasta hyva siivu rapsahda sinunkin kouraasi - mies hymyili hetken ja kun ei keksinyt sopivia vastapistoja - nosti edelleen hymyillen kytkinta. Jep - paikka ehka 120 rupian arvoinen, mutta illan pimetessa emme jaaneet arpomaan ensi yon majapaikkakohtaloita. Aamulla sitten uusin silmin etsimaan jotenkin kodikkaampaa ja vahemman jaatavaa majataloa, jonka hinnat olisivat ainakin jollain tavalla vastaavia tasoon nahden. Sellaisen loytyessa vaihdamme majapaikkaa kepeasti ja ilman suuria omantunnon tuskailuja.
Vaikka pikaisen paatelmaketjun muodossa olisikin mahdollista paatella, etta hinnat ovat Intiassa nousseet parin vuoden takaisista - nayttaisi silta, etta vain asuminen on kaynyt kalliimmaksi. Lieko sitten erityisesti Tamil Nadun kirous vaiko ihan yleinen trendi. Tottahan sekin, etta intialaiset liikkuvat kuten ennenkin (runsaasti), mutta todellinen matkustelu ja lomailukin on rikkaiden rikastuessa kasvanut huomattavasti. Etenkin tallaisille Pondicherryn tai Kodakanailin kaltaisille miellyttaville vyohykkeille tuntuu olevan tulossa tulijaa enemmankuin majapaikkaa nayttaisi nousevan. Muutoin ovat hinnat Intiassa kuten ennenkin, sanoisin. Ruoka edukasta (ja erot ns kalliin ravintolan ja kuppaisemman kuppilan valilla eivat aina ole kovinkaan suuret) ja matkustaminen paivasaikaan paikallisilla kylanmiehen konsteilla hulppean huokeaa. Esimerkiksi 5-6 tunnin kiipeily Trichysta Kodakanailiin valtion kulkupelilla maksoi euron, joten jos ei Sri Lankaa lasketa niin halvempaa ei ainakaan minun muistini synkista katkoista taida loytya. Kodaikanal analyysi jatetaan tuonnemmaksi - jospa paivan-pari katselisi ensin - hutkisisi viiltavilla kritiikin miekoillaan vasta sitten.
Soi: Roy Harper - Ballad of a Songwriter
-K
"Birth is the beginning of death"
- Thomas Fuller
- comments