Profile
Blog
Photos
Videos
Perjantai 1.1.2010: Uusi vuosi
Vauhdikkaaseen juhlintaan osallistui yön aikana muitakin kuin brittejä, ainakin Kanadan ja Irlannin edustajat, ja aamulla bussiin kömpi väsynyttä väkeä. Eräs smurffiksi itsensä maalannut oli vielä aamullakin väriltään sinivihreä. Pysähdyimme Bushman´s Centressä, jossa paikan omistaja esitteli meille kiintoisalla tavalla Uuden-Seelannin luonnon puhdistamista sinne levinneistä vieraista eläinlajeista. Katselimme vaikuttavalta videolta, miten pelottomat metsämiehet pyydystivät helikoptereista peuroja loikkaamalla niiden selkään sekä ampumalla niitä, ensin tuliaseilla kuoliaiksi ja sittemmin verkkopistooleilla farmeille vietäviksi. Massiivinen operaatio onnistui, ja nyt Uuden-Seelannin luonto on vapaa vieraista tuholaislajeista, mm. opossumeista, joita keskuksessa myös oli nähtävinä. Tämän nähtyään ymmärtää hyvin, miksi maahantulomuodollisuudet Uudessa-Seelannissa ovat sellaiset kuin ne ovat: maan luonto on ainutlaatuisen herkkä, ja varoittavia esimerkkejä vieraiden eliölajien leviämisestä luontoon on mm. Australiassa.
Päivän päämäärä oli Franz Josefin jäätikkökylä, joka muistutti tunnelmaltaan Lapin hiihtokeskuksia. Jäätikön oli ristinyt keisarin valkoisen parran mukaan itävaltalainen tutkimusmatkailija Haast. Ensimmäinen toimenpide oli käydä varaamassa seuraavan päivän jäätikkövaellukset. Majoituimme Montrose-nimiseen hostelliin aivan kylän keskustaan ja jaoimme neljän hengen huoneen ruotsalaisparin kanssa. Olimme Sallyn ja Clairen sekä Fredrikin ja Jenniferin kanssa seurueemme ainoat majoittujat Montrosessa. Hostellissa oli monia mukavia puolia, mm. ilmainen, joskin varattu, internet-yhteys, jonka välityksellä luimme Espoosta kauhistuttavia uutisia kauppakeskus Sellon ammuskelusta, jossa oli kuollut useita ihmisiä. Kuulimme, että täksi päiväksi suunnittelemamme melonta oli peruttu, ja varasimme melonnan seuraavaksi illaksi. Varasin meille myös tuleviksi päiviksi huoneen Queenstownista. Kävimme päivällisellä miellyttävässä takkaravintolassa ja pesimme pyykkiä hostellissa. Vaikuttavat wc-elämykset jatkuivat pääkadulla sijaitsevalla siistillä ja ilmaisella PUHUVALLA yleisö-wc:llä, joka mm. kiitti kohteliaasti käynnistä.
Lauantai 2.1.2010: Selviytyjät, osa 4: Jäätiköllä
Lähtö jäätikölle tapahtui keskuksesta, jossa jokaiselle lähtijälle jaettiin jäätiköllä tarvittavat varusteet: vaelluskengät, villasukat, housut, takki sekä kengänpohjiin kiinnitettävät piikit. Ensimmäinen yllätys oli yöllisistä sateista tulviva uoma, joka normaalisti on kuiva mutta jonka ylittäminen nyt vaati useamman kahlaamisen. Vettä kengässä -leikki alkoi heti, kun vuorilta pulppuava vesi kasteli kengät ja sukat litimäriksi heti ensimmäisessä ylityksessä. Kuudenkymmenen retkeläisen ryhmä jaettiin pian pieniin kymmenen hengen ryhmiin, jotka lähtivät kukin oman oppaansa saattamina kipuamaan ylös jäätikölle. Oppaamme Bruce teki hartiavoimin töitä hakatessaan jäähän askelmia, joita myöten liikkuminen liukkaalla pinnalla olisi turvallisempaa. Seikkailumatkailu on Uudessa-Seelannissa suurta liiketoimintaa, mikä näkyy siinä, että kaikki on hyvin ja perusteellisesti järjestetty, turvatoimista huolehdittu ja henkilökunta asiantuntevaa ja asialleen omistautunutta. Niin oli myös jäätiköllä.
Franz Josefin jäätikkö on ainutlaatuinen luonnonmuodostelma, sillä se on yksi maailman kolmesta sademetsään laskeutuvasta jäätiköstä. Vastaavanlaisia jäätiköitä on Uuden-Seelannin ulkopuolella vain Patagoniassa. Jäätikkö on myös surullinen muistutus ilmastonmuutoksesta, sillä se vetäytyy jatkuvasti vuorilta tulevan veden sulattaessa sitä. Ympäröivillä rinteillä olikin useita komeita vesiputouksia. Ymmärsin, että koko nykyinen sepeliuoma, jota olimme aamulla kävelleet, oli vain viitisentoista vuotta sitten ollut jään peitossa. Jäälaatat muuttuivat sitä kookkaammiksi ja eteneminen sitä vaivalloisemmaksi, mitä ylemmäs mentiin. Lounaspaikalla meitä ilahdutti paikallinen pulu, kealintu eli vuoristopapukaija, joka oli jopa säälittävän kesy ja tuli tekemään tuttavuutta jokaisen retkeilijäryhmän kanssa. Saimme ylhäällä jäätiköllä pienet hakut, joilla voimme tukea itseämme jääseinämiin. Kuljimme syvissä mutta kapeissa railoissa ja kipusimme seinämältä toiselle ihaillen sinisen jään muodostamia onkaloita ja niistä pulppuavaa kirkasta ja raikasta vettä, joka sekin on nykyisin maailmassa rajallinen luonnonvara.
Laskeutuminen ylhäältä takaisin laaksoon kävi paljon nopeammin kuin nouseminen, mutten silti ehtinyt kaupunkiin kyllin nopeasti ehtiäkseni melomaan Helenin kanssa. Oli ehkä Helenin jalan kannalta parempi vaihtoehto jättää jäätikkökävely väliin ja keskittyä jalan lepuuttamiseen. Omasta seurueestamme kymmenen hengen pienryhmään valikoitui vain brittityttö Laura Cox. Jäätikölle tehtiin myös puolenpäivän mittaisia retkiä, mutta kaikki suosittelivat kokopäiväretken tekemistä siksi, että sillä näkisi ja kokisi paljon enemmän asioita. Helen kävi läheisellä järvellä melomassa ja piti kokemuksesta, vaikka kädet kipeytyivätkin perusteellisesti pariksi päiväksi. Illalla paistoi aurinko, ja tunnelma oli yhtä raukea kuin Lapin hiihtokeskuksessa tai alppikylässä pitkän hiihtopäivän päätteeksi.
- comments