Profile
Blog
Photos
Videos
Tiistai 12.1.2010: Selviytyjät, osa 5: Luolassa
Tämänkertainen selviytyjien jakso käsittelee retkeämme Ruakurin luolaan Waitomoon, paikkaan, jossa ei luolien lisäksi ole mitään muuta, mutta luolat ovat sitten sitäkin komeampi nähtävyys! Aluksi kuitenkin muutama sana Uuden-Seelannin oikukkaasta säästä: olemme saaneet nauttia pääosin kauniista ja lämpimästä säästä niin etelä- kuin pohjoissaarella, mutta jännittävää on se, miten nopeasti sää voi muuttua täydestä auringonpaisteesta sateeksi ja päinvastoin. Säätyyppi voi myös vaihdella hyvinkin paikallisesti mm. sen mukaan, miten korkealla vuoristossa ollaan. Hankalasti ennustettavia tuntuvat olevan myös retkemme, sillä emme lähtiessämme ollenkaan tienneet, mihin luolaseikkailussa tulisi varautua. Kuvittelimme, ettei valitsemamme Black Labyrinth ole raftingia sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta sitähän se juuri oli: meidät työnnettiin märkäpuvut yllä luolaan, jonka pohjalla oli vettä.
Olimme jälleen heränneet varhain ehtiäksemme Tauposta klo 7.30 lähtevään kuljetukseen. Paikalle ilmaantui pelkästään meitä varten järjestetty pikkubussi, jossa oli mukava naiskuljettaja. Laaksoissa leijaili aamu-usvaa. Vaihdoimme pian ainoina matkustajina pienempään autoon, johon mahtui vain noin 15 matkustajaa ja jota ajoi brittiläistaustainen Ian. Näimme matkalla mm. paperitehtaan, ja Ian kertoi, että Uuden-Seelannin metsäteollisuuslaitokset sijaitsevat suurelta osin juuri tällä alueella. Suurin osa näkemästämme maasta oli kuitenkin rehevää maatalousseutua. Tien varressa näkyi myös strutseja, muinaisen moalinnun jonkinasteisia sukulaisia. Ian puhui paljon mm. jalkapallosta, hänellä kun oli Englannissa oma suosikkijoukkue: Ianin mukaan jalkapalloilijoiden huimista palkkioista ei voi käyttää sanaa ansaita (earn) vaan pikemminkin ilmaisua "get payed".
Meille oli varattu paikat klo 10.30 lähtevälle luolaseikkailulle. Ensiksi kävi ilmi, että meillä täytyy olla uimapuvut päällä: olimme varautuneet aivan muuhun, lähinnä pimeiden ja kylmien luolien pohjalla kävelyyn. Pukeuduttuamme märkäpukuihin Tom ja Neil (nimet selvisivät meille myöhemmin, toista kutsuttiin Monkeyksi) veivät meidät pikkubussiin ja näyttivät meille muutamassa minuutissa Waitomon keskustan olemattomat ihmeet, minkä jälkeen meille annettiin kumirenkaat, joiden kanssa meidät työnnettiin pienestä pudotuksesta veteen! Kuivaharjoiteltuamme renkailla etenemistä laskeuduimme Ruakurin luolaan, jossa alkoi meille ihan tarpeeksi hurja seikkailu maanalaisessa vesipuistossa. Sammutettuamme kypäriemme otsalamput näimme luolan katossa tuhansia kiiltomatoja, jotka loistivat yllämme kuin tähtitaivas. Näky oli hieno! Uiskentelimme maanalaista virtaa pitkin erilaisten tippukivimuodostelmien läpi katossa loistavia kiiltomatoja katsellen.
Seikkailu oli huima kokemus, vaikka se tuli meille melkoisena yllätyksenä. Ihmettelimme vielä lämpimässä suihkussa käytyämme ja lämmintä keittoa maisteltuamme olimmeko olleet mukana sillä retkellä, jonka olimme tilanneet, mutta kyllä niin ilmeisesti oli. Matkustimme Ianin kyydissä Waitomosta Rotoruaan, jossa meille oli jälleen kerran varattu huone viidellä pedillä. Taupon hostelli oli ollut meluisa, eikä vuodekaan ollut niin mukava kuin aikaisemmissa paikoissa, joten nyt oli tarve levätä.
Olimme jo hetken sellaisissa ajatuksissa, että Uuden-Seelannin seikkailut on nyt seikkailtu, mutta saimme vielä päähämme lähteä ohjelmalliselle illalliselle turismimielessä (uudelleen) rakennettuun maorikylään (Tamaki Maori Village). Kylläpä olikin hauska ilta! Meillä oli aivan mainio bussikuski Mark, jonka kyydissä ei nauramatta pystynyt olemaan: aluksi hän käänsi maoritervehdyksen "Kia Ora" kaikille mahdollisille maailman kielille, joista ei jäänyt puuttumaan kuin ehkä Savon murre. Meidät otettiin vastaan perinteisin taistelumenoin, näimme maorien laulu- ja tanssiesityksen ja söimme maalämmöllä kuumennetun hyvän aterian (hangi). Mark teki paluumatkasta ikimuistoisen soittelemalla vapautuneesti bussin torvea, availemalla ovia, kiertämällä muutaman ylimääräisen kierroksen liikenneympyrässä, hyppyyttämällä itseään ja matkustajia sekä laulamalla eri maiden "kansallissävelmiä". Nimeni sai lisää kiinnostavia variaatioita: luolaretkellä olin Misso ja maorikylässä Kinno. Helen oli joka paikassa Helen.
- comments