Sunnuntai 16.11.2008 Salvador

Noniin. Reilun 23 tunnin armottoman pakaranpuudutusmaratonin ja hikisten 1500 kilometrin jälkeen olemme vihdoin Salvadorissa. Bussi oli kaikista kokemistamme kehnoin, mutta ei kuitenkaan paikallislinja -tasoa: selkänojaa sai säädettyä ja Päivikin helpotukseksi matkustajia oli muistettu saniteettitilalla. Tosin onnikka oli myös varustettu kitkerällä urean tuoksulla. Lähdimme matkaan eilen klo 16.30 hyvästellen Celinhon perheineen, ja olimme määränpäässä jotakuinkin samoihin aikoihin tänään. Kaiken kaikkiaan matka yllätti meidät positiivisesti sujuvuudellaan, vaikka poikkesimmekin ehkä 10 aseman kautta, tiet olivat kapeita, muhkuraisia ja mutkikkaita, ilmastointi ei ollut sitä tehokkuusluokkaa, johon olimme tottuneet ja vessa oli kauhea Päivikin kertoman mukaan. Maisemat olivat mielenkiintoisia: matkasimme läpi erämaiden, jotka huusivat kuivuutta ja hämmästyttivät tyhjyydellään. Teiden pientareilla lojui lehmien luita ja uupuneiden eläinten ruhoja, joiden kimppuun haaskalinnut olivat jo kiiruhtaneet. Salvadoriin päästyämme lämpömittari näytti 31 astetta ja jännitys tiivistyi, sillä Salvador on matkasuunnitelmamme kaupungeista se, jonka vaarallisuudesta olemme eniten kuulleet varoitteluja yhdeltä jos toiselta taholta. Asemalta ostimme jo tiistaille liput kohti Aracajua ja otimme taksin yöpaikkaamme. Päästyämme matkaan maisemat alkoivat pian näyttää hyvin epämääräisiltä. Kapeat ja likaiset kadut tuntuivat ahdistavilta ja niillä liikkui hämärän näköisiä ihmisiä. Ryhdyimme jo suunnittelemaan paluukyytiä takaisin bussiasemalle ja äkkilähtöä Aracajuun, mutta taksikuskin kysyessä neuvoa hotellille alkoi tunnelma pikkuhiljaa keventyä. Löysimme hotellimme, pääsimme tähän asti suurimpaan, mutta kuppasimpaan huoneeseemme ja lähdimme kaupungille kiertelemään, mutta emme kääntyneetkään siihen suuntaan, mistä olimme taksilla tulleet, sillä hotellin työntekijä sanoi siellä olevan erittäin vaarallista ja ettei siellä saa missään nimessä kulkea.

Loppuviikko Celinhon kotona meni oikein ihanan letkeästi. Tiistai-iltana cappistelimme Celinhon kanssa ja keskiviikkona osallistuimme Mestre Veinhon treeneihin. Torstaina Celinho otti meidät mukaansa läheiseen São Sebastianin kylään, jossa hän opettaa kaksi kertaa viikossa vähävaraisille lapsille capoeiraa ja rumpujen soittamista. Kylä oli vain noin puolen tunnin ajomatkan päässä, mutta päästyämme perille tuntui kuin olisimme tulleet eri maailmaan. Vieressä olevan pääkaupungin suunnitellusta arkkitehtuurista ja siisteistä puistoista ei ollut tietoakaan Sâo Sebastianissa. Ajaessamme kylän läpi Celinho kehotti laittamaan kameran pois ja keskeyttämään valokuvaamisen hetkeksi, sillä olimme "riskialueella", jossa liikkuu paljon huumeita ja saattaisimme vaikuttaa valokuvausvälineinemme kanssa poliiseilta, mistä taas ei seuraisi mitään hyvää. Perille päästyämme lapset odottivat Celinhoa innokkaina tien vieressä ja treenit pääsivät alkamaan. Päivikin pidettyä lapsille Celinhon pyynnöstä alkulämmittelyn harjoittelimme kaikki yhdessä potkuja ja puolustuksia, ja lopuksi lauloimme vielä muutamia lauluja. Kaiken tämän jälkeen lapsille tarjottiin mehua ja voileipäkeksejä, joita he mutustivat liikuttavan hyvällä ruokahalulla. Celinho kertoi, että juuri nälkä ajaa monet näistä lapsista capoeiratreeneihin. Oli mahtavaa päästä näkemään kaikki tämä, ja on hienoa nähdä, kuinka arvokasta Celinhon työ näiden lasten kanssa on ja kuinka omistautuneesti ja pyyteettömästi hän sitä tekee.

Sâo Sebastianista lähdimme Celinhon Fiatin renkaat jälleen vinkuen kohti kotia ja valmista ruokapöytää. Saatuamme vatsat täyteen ja pienen lepotauon jälkeen lähdimme koko perheen voimin Mestre Veinhon rodaan. Tehokkaan alkulämmittelyn jälkeen vuorossa oli capoeiraroda jota seurasi maculéléroda. Kaiken tämän adrenaliinimyrskyn ja mielettömän fiilistelyn kruunasi sambaroda, jota me, suomalaiset öljylanteet, hallitsimme epätäydellisten sambakuvioidemme kanssa. Tunnelma oli edelleen lämmin ja Brasíliassa treenaamisesta jäi kaikilta osin erittäin hyvä mieli!

Perjantain kohokohta oli ehdottomasti illan esiintyminen Batukenjé-bändin kanssa Raizes nimisessä reggaebaarissa. Ja kaikkien kohokohtien kohokohta oli se, että Tiinakin pääsi soittamaan! Vaikea kuvailla iltaa, sillä kaikki positiiviset adjektiivit ja ylistyssanat on jo käytetty. Iltaa jäätiin istumaan isolla porukalla kaupungin kuumimpaan reggae-menomestaan ja vedettiinpä ässä hihasta, ja käytiin kahteen pekkaan kuolaamassa läheisen suklaabaarin tarjontaa. Vedettiin suklaalätyt lättyihin ja otettiin palan painikkeeksi lasilliset punaviiniä.

Lauantai meni kutakuinkin pakkaillessa, ja kellon saavuttaessa neljää lähdimme koko perheen voimin kohti bussiasemaa. Oli haikeaa sanoa heipat tälle ihanalle perheelle, jonka luona olimme viettäneet viimeiset 9 päivää. He olivat jaksaneet viettää aikaa kanssamme ja ottaa meidät mukaan arkeensa. Kun on vieraana jonkun luona, ei aina ole helppoa tuntea oloaan kotoisaksi, mutta perhe Batukin kotona tämä todella onnistui: tunnelma oli leppoisa, tervetullut ja turvallinen. Kaikkien näiden ajatusten päälle tuntui kummalliselta, että Celinho pyysi anteeksi omasta ja perheensä puolesta, kun olimme astumassa bussiin, mutta jatkoi kuitenkin, että kaikki tuli suoraan sydämestä. Me vain hölmistyneenä sanoimme: "Eipä tuo haittaa" (niin mikä?). Matkustettuamme muutaman tunnin Päivikki muisti Johannan joskus kertoneen hänelle, että on Brasilialainen tapa pyydellä anteeksi kaikkea mahdollista vierailun päättyessä.

Huomenna sukellamme kunnolla Salvadorin ihmeelliseen maailmaan, jossa muuten vietetään tällä hetkellä joitain levottomia marionetti-/käsinukkefestivaaleja.