Helou!

Harjoittelu alkoi eilen. Oli ensinakemalta aika kurja paikka, hirveasti sairaita ihmisia, jamies joka kuljettaa ruumiita osastoilta kylmakaappiin ravasi koko ajan hissilla eri osastoilla! Ja torakoita huoneissa ihan mielettoman paljon.

Saimme itse valita mille osastolle jaimme, joten valitsimme lasten kirurgisen osaston. Siella on post- ja preoperatiivisia, enimmakseen ortopedisia lapsia, iat 5kk-15v.

Paljon siella on poikalapsia, tosi vahan tyttoja. Eilen leikimme lasten kanssa, koska tulimme aamutoimien jalkeen vasta toihin. Tanaan menimme jo seitsemaksi, ja paasimme mukaan kaikkiin hommiin, vaikka koordinaattorimme sanoikin, etta ensimmaisen viikon vain seuraatte vieresta. Itse en osaa olla toissa tekematta yhtaan mitaan (riippuu toki toista) :)

Osastolla oli hoitajien tiskien sisapuolella pieni lapsi, jota luulimme vastasyntyneeksi. Hanen nimensa on Hope, ja han olikin jo viiden kuukauden ikainen. Han oli syntynyt keskosena, ja hanen aitinsa oli kuollut heti synnytyksen jalkeen. Hope lahti kuitenkin 5 kuukauden sairaalassaolon jalkeen turvallisesti kotiin tatinsa luo.

Sitten siella on kaksi pienta tyttoa, ehka 2 vuotiaita ( Namibialaiset lapset ovat todella pienia, joten ikaa on hankala arvioida, ja he eivat puhu kuin afrikaansia, joten ikaa on hankala kysya) joilla on molemmilla lonkissa joku vika. He makaavat sangyssa, ja heidan jalassaan on narujen kautta painot, joten he ovat vedossa. He syovat, leikkivat ja juovat makuultaan. Aamulla paasin pesemaan toisen heista, ja lapseen sattui ihan hirveasti!

Takalaiset lapset eivat todellakaan valita turhasta. He kavelevat, vaikka jalka on kipsissa, leikkivat vaikka kasi on paketissa ja nauravat vaikka silmat on muurautuneet umpeen. Eraskin poika on nyt itkenyt eilisen ja taman aamun. Otin hanert syliin ja istuimme ihan rauhassa katsellen autoja. Kohta hymy tuli jo huulille. Myohemmin kun nain hanet, han antoi minulle pusun poskelle.Yhta poikaa oli puraissut aasi jalasta, jalka ei polven kohdalta taittunut ollenkaan, mutta urhea kun poika oli, niin han itkien taivutti jalan maahan.

Hoitajat sairaalalla ei ole lasten kanssa ollenkaan. Jos lapsi itkee, hanelle huudetaan, etta ala itke. Kukaan ei leiki lasten kanssa, joten kun puhalsimme omista kasineistamme ilmapalloja, ja piirsimme heidan kanssaan tanaan, he olivat todella onnellisia.

Vaikka emme puhu lasten kanssa samaa kielta, tulemme silti erittain hyvin toimeen keskenamme, ja ymmarramme mita toinen yrittaa sanoa. Ja eilen, kun eras laakari tuli hakemaan meidan osastolta lasta leikkuriin, han sanoi, etta tulkaa mukaan. Ja me menimme. Kohta han etsi meille vihreat vaatteet omiemme paalle, ja ohjasi meidat saliin 7. Siella oli ovi auki, ja eras mies viittoi meidat sisalle.Menimme sisalle, ja huomasimme, etta tulimme seuraamaan leikkauksen loppuvaiheita, ja ei minka vaan leikkauksen, vaan aivoleikkauksen. Eli naimme verta ja aivonpalasia!! Ihanaa, olin kuin kotonani!

Sain muuten letitkin eilen paahan, tai rastat oikeastaan.

Niin ja talla viikolla teemme ainoastaan 7-12 mittaisia paivia.

Ainiin, ja norjalaiset suxx..

Semmoista taalla, oikeasti, norjalaiset suxx..