Profile
Blog
Photos
Videos
Kuten edellisestä postauksesta saattoikin jo päätellä, kyllä täällä hieman henkinen kantti rakoilee.
Hostellitovereille olemme tarjonneet edelleen yhteislaulua, ja epäilemättä siitä hyvästä saimme jäädä halvemmalla alakerran parempaan luukkuun toiseksi yöksi, sen sijaan että meidät olisi siirretty yläkerran eristyksiin. Ainoa miinuspuoli ratkaisussa on se, että ajoittain haisee paska ja on aivan helvetin kylmä!! Kämpilläoloaika on käytönnössä pakko viettää makuupussissa, sillä sieltä ulostuleminen kalisuttaa hampaita ja altistaa vilustumiselle.
Siitä huolimatta tämäkin päivä on tarjonnut jännitystä yllin kyllin. Aamulla levytimme harvinaisen pitkään hostelilla, mutta lähdimme lopulta kuitenkin dallaamaan pääcarrerraa pitkin kohti city centeriä. Matkahan toki oli täynnä vaaroja, alkaen Lotan ja painovoiman kamppailusta liukkailla kivikaduilla. Tämän lisäksi toki joka kulmalla on Dunkin' Donuts, jota olemme kyenneet välttelemään kiitettävästi, mutta joka silti huutelee peräämme vihjailevasti ja herauttaa veden kielelle. Lisäksi riippumatta siitä, mihin kauppaan astumme sisään, on meitä vastassa Diego, paikallinen vartijapoju, joka on ihastunut suomimuijjaan. Diego toki on varsin ystävällinen tapaus, joten emme lue häntä (välittömiin) vaaroihin.
Ennen näitä kaupungilla vältettyjä vaaroja, dominoi aamuamme muuttouhka, joka kuitenkin osoittautui aiheettomaksi huoleksi, kuten edellä esittelimme. Kun tämä suuri huoli oli saatu harteiltamme, lähdimme rauhallisin mielin etsimään sapuskaa. Kohteen olimme poikkauksellisesti valinneet etukäteen: nurkan takana oleva paikallista murkinaa tarjoava La Candelarian. Tämäkin retki osoittautui kuitenkin sekin varsin jännittäväksi, sillä paukimme paikalle luonnollisesti pahimpaan lounasruuhka-aikaan (kierrettyämme korttelin kaikkein pisimmän matkan kautta) ja sen lisäksi koko menu oli espanjaksi, eikä kielikylpymme ollut valmistellut meitä kylliksi. Näinpä siis läpällä, semisti hasardilla ja ehdottomalla mielenkiinnolla valitsimme mätöt listalta. Ja mättöähän sieltä tulikin, kun Miian tres corne hablabobabla osoittautui satsiksi, joka sisälsi valtavat fileet kanaa, nautaa ja possua puhumattakaan perunoista, bataattiletuista sekä cuacamolesta, jolla sattoi höystää koko kattauksen. Lotan pollo-satsin tarkempi sisältö ei varsinaisesti selvinnyt vielä ruokailun yhteydessäkään, joten otimme kuvan kuitista ja asian selvittely jatkunee huomenna sanakirjan kanssa. Yhtäkaikki koko kattaus maksoi muutaman euron, eikä nälkä jäänyt (ruokaa sen sijaan kyllä).
Äpöstämisen jälkeen otimme suunnaksi Museo del Oron, joka on niin Lonely Planetin raamatun kuin Tripasvisorinkin top choice. Ennen itse museoon sisälle suunnistamista lööbasimme hetken Parque Santanderilla, jonne Miia katsoi sopivaksi torkahtaa suoraan aurigon paisteeseen (koska toiset ne ei vaan koskaan opi). Päiväunet jäivät onneksi lyhyiksi auringon mentyä pilveen, ja innokkaina (yeah right..) suuntasimme pakolliselle museovisiitille. Itse visiitistä ei sen enempää, mutta perhanan pelottava reissu! Öisellä Bogotan callellakin tuntee olonsa turvallisemmaksi. Museo special roomeineen ja pelottavine kivipatsaineen ei tehnyt meihin melkoisiin kultturelleihin vaikutusta, ja duomme ei todellakaan ymmärrä miksi Museo del Oro on Bogotan nro 1 must see. Koko vierailun ajan tuntui, ettei kyse oikeasti voi olla vain esineista vitriineissä, vaan että kyllä jossain nyt piilee vaara, joka kummitusjunamaisesti yllättää kulman takaa juuri kun edellisestä pelotuksesta on selvitty. Koska niin ei käyny, olemme myös hieman pettyneitä ja semisti tuntuu siltä, että heitimme euron hukkaan maksaessamme itsemme sisään. Mutta toisaalta, onhan sivistyksellä hintansa ja saatamme jatkossa osallistua museovierailuita koskeviin pöytäkeskusteluihin aiempaa innokkaammin (yeah, right, kysyessäni sveitsiläiseltä kanssa-asujaltamme päivän tärppejä hän ehdotti läskimuotokuvamuseota).
Museon jälkeen koimme pakottavaa tarvetta kahville, pieni herätys virikkeettömän museovierailun jälkeen teki hyvää. Kahvin vaikutus toki mitätöitiin palaamalla takaisin hostellille suorittamaan pakollisia wifi-askareita ja levytystä. Olimme myös katsoneet valmiiksi illanviettopaikan, joka, yllättävää kyllä, ei ollut sitä mitä odotimme. Todettakoon, että miljoonakaupungiksi täältä on vaikea löytää letkeää paikkaa illan istujaisille. Risteiltyämme tovin pitkin calleja ja carreroita löysimme kuitenkin sopivan oloisen baarin, jossa musiikki ei särkenyt korvia, eikä ruohon haju liimaantunut kiinni ihoon. Otimme yhdet ja.. niin, loppua tarina ei vielä kerrokaan, sillä emme itsekään tiedä, miten ilta tästä jatkuu.
Allekirjoittavat
Miia ja Lotta, makuupussimadot, jotka alkavat olla jo hyviä kohdassa "oh my gaaaaaad it's sneeeeeeik". Harjoittelu tuottaa tulosta!
Ps. Sen verran ehtii vielä lisätä, että vieraillessani baarin bañoksessa havaitsin siellä muutamia puutteita, jotka järjestyksessään kuuluivat jota kuinkin näin: ei paperia, ei voinut vetää, ei tullut vettä, eikä voinut lukita, jonka tosin, mainitsemisjärjestyksestä poiketen, huomasi ensimmäisenä. Mutta maassa maan tavalla!
- comments