Profile
Blog
Photos
Videos
Paluu paratiisin porteilta
Tiet ovat vieneet retkiryhmamme takaisin Ulan Batorin polyyn ja savuun. Yha kauempana ovat maaseudun rauha, jakkileukojen laiska ruohon tyosto ja lampaiden villasukat elavasti mieleen tuova hajumaailma. Mutta matka maalle ja sielta kaupunkiin oli kylla tapahtumien valossa vailla vertailukelpoista seuralaista.
Kuten sanottua paivat Tsetserlegissa olivat leppoisuuden nimissa rauhaa ja yksinkertaisia arvoja kunnioittavaa. Nukuttiin, syotiin ja kiipeiltiin vuorilla. Siina sivussa taidettiin taputella paria ohitsemme kulkevaa hevosta - jakit eivat meita kaivanneet, lampailla oli suut taynna ruohoa ja kilit kerkesivat aina askeleen meita korkeammalle vuorten valloittajina.
Guesthouse - taisi ovessa lukea jopa hotelli - oli talla eraa pieni maja paikallisen mongolialaisen perheen makuuhuoneen ja vessan valissa. Tsetserlegissa kanssamme samoihin aikoihin kylaillyt sveitsilainen ehti nimeta paikan lahimmaksi, mita han oli vankilaa paassyt kokemaan. Niin tai nain - tunteita naytti herattavan. Itselleni alkoi jo loppuvaiheessa syntya sanoinkuvaamatonta lampoa paikan elavaiseen perheeseen. Kaikki puuhastelivat ja liike oli jatkuva. Teinit kikattelivat omassa huoneessaan, vanhukset kaitsivat perheen sinne tanne kuseksivaa taaperoa, isovanhemmat veistelivat olohuoneessa lammastaan kompaktimpaan kokoon ja perheen pikkuveli oksenteli vessassa arvoituksia kyykkyponton pimeyteen.
Paivisin me sen sijaan hakeuduimme laheisille vuorille. Koin vastustamatonta tarvetta etsia kasiini, silmiini ja aisteihini aina eilista korkeamman, suuremman ja haasteellisemman kivikasan, jonka paalle itseni kampeaisin. Samaa viettia naytti toteuttavan myos toinen osallistujamme. Voiko parempaa paikkaa Jungin piilotajuntaan (alla siis Jungin Unia, muistikuvia...) etsiytyvalle olla kuin vuori Tsetserlegin kupeessa. Sunnuntain taisimme nahda nalkaa. Sehan tuli aivan Suomi mieleen, kun sunnuntaina eivat kaupat olleet auki. Astetta kovemmaksi tilanteen teki kuitenkin se, etteivat ovet auenneet edes ravintoloita vimmatusti hakeneille. Lopulta pelastukseksemme nousi sunnuntaitkin paivystava 'valintatalo', jonka riemastuttavasta valikoimasta onnistuimme napata matkaan paketit nuudelia!! Flashbackit Venajan juniin olivat suhteellisen rankat. Psyyke kesti - lopulta!
Eilen paadyimme sitten hylkaamaan jo rakkaaksi muovautuneen kylamme vuorten varjossa (taydellinen kohde Sormusten Herralle - harmi kun menivat senkin elokuvan jo pilaamaan Uudessa Seelannissa). Kylan rauha ja hiljaisuus, paikallisten pitkaksi venyvat katseet meita kummajaisia kohtaan ja yleinen hyvan olon tunne yhteydesta luontoon, kallioihin, vuoriin ja elaimiin - etaisiinkin, oli siis jatettava taakse. Kuten niin moni asia reissaajan mielissa. Oli aika palata.
Paluuta valmisteltiin huolellisen mitattomasti tyytymalla usein todistettuun toteamukseen: Kaikki jarjestyy. Niinpa otimme peukalot aseiksi ja kavimme aamun udussa tien laidan urheiksi sotureiksi. Pysayttelimme puolen kylan autot, pari mopoa, vahingossa muutaman lehman ja kuin varkain tieta ylittavan hiekkamyrskyn, kunnes kolahti. Yllattavan helpolla taisin tokaista. Uaz-maasturimme jostain itarajanne (meidan pohjoisrajan - vinkit riittanevat) toiselta puolelta kyyditsi siina vaiheessa viiden iloisen geologin perslihaksia. Taivalta oli tehty jo kolmen paivan ajan ja mehan riemastuimme tilaisuudesta paasta jakamaan syvia tuntojamme geologian intohimoisesta maailmasta. Ei kun mukaan, eihan edessa ollut kuin 9 tuntia tajunnat rajayttavaa Mongolian peltoa, aavikkoa ja polven korkuista pensaikkoa. Vahanpa tiesivat kulkurit!
Ensimmainen puhjennut kumi heratti takapenkin pilkkikisailijat jostain mielen syvista vesista kumin paikkauksen suloisen kuvottavaan maailmaan. Vararengas oli tietysti vaihdettu edellisena paivana ja talle paivalle oli edessa sisakumin paikkailun tunteita herattava operaatio. Joten kuten homma saatiin kasaan puolentoista tunnin synnytyksen tuloksena ja viritelman testailu sai alkunsa. Homma toimi jotenkin odotusten mukaan ja takapenkin viiden sallin (Ansku siis etupenkin edesottamusten tulkkina) ahtauma sai tarvittavaa huojennusta arviolta puolen tunnin etenemisen jalkeen. Nyt rengasviritelma haluttiin saada arvoiseensa kuntoon ja pikkukylan vaki sai toimiinsa vauhtia 5 geologin ja 2 humanistin teknisten taitojen paikkailun myota. Homma haukkasi paivan ajastamme arviolta kaksi tunti, jonka paalle saimme entista mielenkiintoisemman viritelman ulkokumista, johon oli leikattu reika sisakumin venttiilia varten. Nokkelaa, sanoisin!
Ei kun tielle, mita kesti kenties tunnin verran. Luonnollisena, tosin meille taysin yllattavana toimenpiteena etenimme laheiseen luostariin. Buddhalainen Erdene-Zuu oli mita mainioin mieltemme nostattaja, mutta kieltamatta taysin puun takaa tullut lisa matkaamme. Aikamme kerattya tarvittavaa hyvaa karmaa seka tutkailtuamme jattimaista kotkaa kahdenkymmenen sentin paasta (ja siita sitten joskus toiste) etsiydyimme kylalle ostamaan tarvittavia paikkoja ja sisakumeja. Nahtavasti retkeilijoiden karmat eivat sitten olleet lopulta jarin korkealle tasolle nousseet, minka seurauksena puhkoimme loppumatkastamme viela kaksi takakumia. Tarkempia yksityiskohtia ei tipu, jotta mielenterveys sailyisi.
Pimean jo kolkutellessa ehdimme nahda eraan kauneimmista auringonlaskuista koskaan. Jostain syysta samalla hetkella kolmannen kerran rajahtanyt takakumi ei tuntunut enaa kovinkaan keskeiselta. Jotenkin arkipaivaiselta kenties. Dejavu- tunteesta selvittyamme tiesimme, 11-tunnin teiden koluamisen jalkeen, mika oli pelin henki. Nama kaksi lahtee ja etsii jurtan, jonka oviparruihin paansa lyoda ja jonka vahtikoiralta ottaa rabies. Korkeat tavoitteet mielessa saimme tarvittavaa avustusta geologeista englantia osaavimmalta, jonka pienen salapoliisityon jalkeen meille aukesi kahdenkin jurtan ovet. Valitsimme toisen - emme toista. Kummastuneet asukkaat ottivat lopulta ilolla tarinankertojat huostaansa. Perheeseen kuuluivat levean sympaattisen hymyn omaavan aidin lisaksi kaksi parin-englannin sanan osaavaa koululaistyttoa. Geologin lahdon jalkeen elamaa jurtassa jatkettiin ujon elehdinnan kautta ilman pienintakaan tietoa, mita kukin osapuoli oli mistakin mielta. Eika mitaan ongelmia - hyvastelimme urheat geologit, jotka kaikkia ennusmerkkejaan uhaten jatkoivat elamaa kumien paikkailun ja rajahtelyn anteeksiantamattomassa maailmassa.
Myonnan, etta jurttakokemus (oikeassa paikallisten asuttamassa jurtassa helvetillisten turistijurttakompleksien sijasta) oli kuin salaa valkkynyt mielissani jo pitemman aikaa Mongolian suunnitelmissani. Nahtavasti saan kiittaa tasta kokemuksesta viiden mongolialaisen geologin maasturia ja yhteista paskaa karmaamme. Ja kuinka luulinkin tietavani karman maailman salaisuudet. Huono karma hakeutuikin lopulta hyvan karman vietavaksi. Mystiset ovat tiet... Kaikesta tasta on myos kiittaminen kasittamatonta omapaisyytta ja jaaran luonnetta. Silla hommat on myos Mongoliassa mahdollista toteuttaa ilman valikasia ja matkanjarjestajia... tietysti silla on hintansa. Eika epatietoisuutta ja seikkailua karsastavalle silla ole jarin paljon annettavaa. Me tasta kaikesta kuitenkin nautimme. Suorastaan sairaalla tavalla. Suosittelen itsensa Mongoliaan hinaamista ja perusasioiden mieleenpalauttamista, silla taman paivan kuuma suihku tuntui jotenkin itsestaanselvyytta selvemmalta ihmeelta. Tuota juhlaa on saanutkin kokea jo kaksi kertaa viela keskeneraisella Mongolian matkalla.
Jurtan maailma oli ihmeellinen, kasinkosketeltava - silti kuin unesta. Tulet kaminassa, teekupit lampoa huokuen ja heikko kahdenkielen puheensorina, joka keskeytyi vain yhteisen kommunikoinnin ajaksi. Nyokkayksia, hymyja ventovieraiden kesken ja mieletonta fiilista siita, etta nyt ollaan niin helvetin kaukana ja silti nailla ihmisilla on halu auttaa ja huolehtia kahdesta mongolialaisen polyn ja kivitien piiskaamasta sielusta. Aamu tuli kaminan syttyessa jalleen hetken kylmyyden jalkeen. Hevosen paska loysi kodikkaan paikkansa tulien aarelta. Kelpo sytykkeita ja oivia tulenpitajia. Matkalaiset valttyivat myos poydalla lojuneen suolenpatkasopan syomiselta siirtyen teen ja omien puurojen nieleskelyyn. Vieraskoreana olin edellisena iltana jakanut omat evaani, leivanpuolikkaan ja keksipaketin loput. Nyt sain vaihtokauppana noukkia mielinmaarin jakinmaidosta tehtyja 'pokyloita', joita tyydytyksella naukkailin naamaani. Hevosen maitoa on myos paassyt naukkailemaan - kaikille kulinaristeille paljastan: Aivan kauheaa! Ja juuri siksi ei ollenkaan hassumpaa. Pari valokuvaa (ja huomautus kuvasta jossa Dalai-Lama itse poseerasi ilmeisesti tyttojen isan kanssa) ja jatkoimme aamua etsiskellen tulevia kyyteja UB:n. Taydessa tietoisuudessa siita, etta olimme vasta puolessa valissa matkaamme Ulan Batoriin jatkoimme valitsemallamme liftauksen tiella. Paikallista tapaa noudattaen saimme pysaytetyksi eraan kulkuneuvon, joka sovittua rahaa vastaan (liftaus, joka ehdottoman paivittaisena tapana taalla tarkoittaa tietyn summan maksamista kuskille ja nain etenemista harvaan liikennoidyilla alueilla - periaatteessa kuin bussimatkailu siella missa busseja nyt liikkuu - lahes kaikkialla muualla siis) kuskaili meidat ja yhden lampaansa Ulan Batorin keuhkot-pihalle-yskivaan-ilmapiiriin. Tassa olemme - muuta emme voi.
-K
"If the Road Doesn't Kill You, it Really Makes You Bleed"
-Mika Jarvinen
- comments