Profile
Blog
Photos
Videos
Kahden paivan mittaiseksi kehkeytynyt sekoilu, saato ja yleinen kaaos seka epaonnisen ja muutaman onnekkaan sahellyksen sarja on ilmeisesti onnellisesti takana - suunta on edelleen pohjoiseen, mutta loputtomat vaiheet on hyva kerrata mieliin, jotta reissaamisen hyvat puolet eivat sokaisisi taysin silmiamme. Siispa niita huonoja hetkia muistelemaan.
Tarinat alkavat Fort Kochista - takana toinen hyvalla lapalla ja keskusteluilla varustettu ilta suomalaisten reissaajien kanssa. Kellot kilkattavat seitsemalta - ylos ja kamojen pakkaaminen, jota seuraa kahdeksan lauttaan siirtyminen, lauttailu ja Ernakulamin juna-aseman etsiminen, loytaminen ja karu materiaaliin tutustuminen. Aihetta valaisevat lippuluukun myyjattaren suhteellisen jamakat kieltomuodot - junia ei pohjoiseen (suuntana viela tassa vaiheessa Calicut) mene ennen kymmenta ja sittenkin toiselta asemalta. Tunnistamme aamun ensimmaisen takaiskun kirvoittavan ja karvaan maun suupielissamme. Jostain syyttomasta syysta salapoliisin tyoni oli edellisina paivina tehty heikolle pohjalle ja lahes totean itseni syylliseksi pienimuotoiseen virhearviontiin, mutta suunnittelemme kaksissa pain paremman toimintamallin. Puolitoista tuntia odottelua ja vaara asema tuntuvat liiallisilta taakoilta, joten paatamme ottaa elamamme ensimmaisen pre-paid riksan asemalta toiselle (talla kertaa bussiasemalle). Ja siita alkaakin tarinamme todeliset takapakit ja luisu alamaihin, joista hiljalleen aletaan nousta pinnalle happea haukkaamaan.
Bussiaseman varjottomassa paahteessa mietimme kartat kadessa sopivalta kuulostavan paikan nimea. Optimaalitilanne ja erittain ihanteellinen sellainen, mutta arvaamaton kuten kuuluukin. Kartoilla pyorii Ponnanit, Guruvayorit, Calicutit ja lukuisat muut vaihtoehtoiset. Aseman bussit ovat kuitenkin jostain itsepaisyydestaan lahes kaikki matkalla Thrissurin kaupunkiin - lopulta heitamme pyhkeet kehiin ja paatamme nousta Thrissurin bussiin - suunta sailyy pohjoisena (viela). Pari tuntia takana ja viela laulattaa - paatamme vaeltaa muutamat metrit bussiasemalta juna-asemalle, silla edelleen halajamme juniin, jotka toistaiseksi ovat meita kovasti valtelleet. Suunnitelmat alkavat kulminoitua Calicutin muotoisiksi - kaupunki joka myos Kozhikoden nimea tunnustaa - ja junaa odottamaan. Kahdeksi luvataan kakkosraiteelta lahtevaksi. Ilmeisesti nain myos on kayva, mutta se jaa meilta tayteen pimentoon, silla samalla kahden kohdalla kakkoslaiturille ilmaantuu juna, johon paatamme kereta. Millaan ei tahdo loytya ihanaista kyynarpaataistelu-luokkaa eli second class seatingia, ja koska juna lahtee jo liikkeelle hyppaamme liikkuvaan maaliin. Ovella saamme myontavan vastauksen - suunta on Calicutiin - ehdimme jo hieman hymyilla, kunnes ilmastoitujen vaunujen kaytavilla alkaa todellisuuden ruusuttomat rastit tulla tutuiksi. Juna menossa Calicutiin, mutta todennakoisesti ilman meita - konduktoori tarkastelemaan lippuja ja me sille selittamaan, etta vaihdamme seuraavan pysakin kohdalla omaan sikaosasto-luokkaan ilmastoidusta osastosta. Konduktoori heilauttaa sormea ja kertoo taikasanat, jotka kertovat meille, etta kakkosluokkaa ei ole, mutta 10 000 rupian (eli noin 160 euron) sakot ovat. Aivoissa armoton raksuttelu - kuinka esittaa mahdollisimman typeraa turistia, kun toisaalta samalla on osoittautumassa typeraksi turistiksi, joka tarkempaa tutkimusta valtellen hyppaa vaaraan junaan. Toisaalta helppoa - toisaalta haastavaa. Yritan siina esittaa kauhistunutta ja pyrin kommunikoimaan, etta ensi pysakilla kakkosluokkaan, mutta kun sitakaan ei ole lupaan (maan ja taivaan sijaan) etta jaamme seuraavalla pysakilla pois, vaikka Saharan autiomaahan, mika jotenkin tuntuu hellittavan konduktoorin rautaista otetta. Sovitaan diilista, kunhan viela valitan lippuluukkujen sekavuutta, lipunmyyjien vastuun puutetta ja vieritan syita intialaiseen tapaan kaikkien ja kaiken ylle.
Seuraavassa risteysasemassa riennamme junapoikien ja vessassa ramppaavan ilmastoidun ylaluokan jaloista. Soranurin vaihtoasemalla olemme eraalla mystisella tavalla 10 000 rupiaa rikkaampia, mutta edelleen lahes alkupisteissa suunnitelluista suunnista. Odottelemaan Calicutin junaa - tunti ja olemme asemalla - laituri neljalta on kyselyjen mukaisesti lahdossa tasmalliseen puoli neljan kellonlyomaan Calicutiin suunnistava juna. Paikalle materialisoituu kulkuvaline ja koska kellot ja tahtikartat niin sanovat nousemme kyytiin. Asiaa tiedustelen yhdelta muslimisedalta (vaarin - ei islaminuskon takia, vaan kvantitatiivisista syista - jonka myota saanto kuuluukin tast'edes: kysy aina vahintaan 17 ja paattele vasta sitten mihin juna on menossa, mikali et ole saanut 17 eri vastausta, mika sekin on aivan mahdollisuuksien piirissa) ja hanen vastauksensa on jamakka Calicut. Ilmeisesti kysymykseni varsinainen kysymysalku katoaa miehen ja minun huomaamattomiin, silla mita ilmeisemmin han luulee, etta kiinnostukseni tassa vaiheessa pyorii hanen mahdollisen kotikaupunkinsa nimessa - eika junan suunnassa. Mutta tassa(kin) vaiheessa elamme autuaan tietamattomina suunnista. Jossain vaiheessa mietin mahdollisia muuttujia ja variaatioita ja alan epailemaan jonkinlaista harhautusta jalleen kerran sattuneeksi. Epailykset vahvistuvat tutun Thrissurin aseman ilmestyessa silmakulmiimme. Kohtalon ivalla, sakoista selvinneet reissaajapolot luupittavat samojen asemien valeja viela yli 10 tuntia aamuisen lahtomme jalkeenkin. Hataisesti taistelemaan itsensa ulos junasta ennenkuin loydamme itsemme Kochista ja uskomatonta saatamistamme spekuloimaan. Tunnin paasta nayttaa laituriopasteet junaa tulevaksi, mutta tunnin sita odotettuamme toteamme, etta eikohan paiva ole pulkassa - ja samalla pelko siita, etta nousemme viela kerran vaaraan junaan ja psyyke murtuisi kappaleiksi junan saastaisia lattioita, on jo sen verran kouriintuntuvalla tasolla, etta jatamme loput sahlailyt seuraavaan paivaan.
Thrissurin hotelli, guesthouse, lodge-tarjonta huutaa suurta vieraanvaraisuuttomuuttaan (melkein suomea tietaakseni) ja taysia varauskarttoja, joten loputon paiva jatkuu viela mukavasti pimean tuolle puolelle, kunnes sitten saamme kasiimme sen opaskirjan suositteleman 'siistin' lodgen. Huone nayttaa viela valot paalla olevan ok, otamme tarjouksen aivan liian vasyneina vastaan ja saadamme nimet paperiin. Myrkytamme torakkamyrkylla kampan suhteellisen varmana paikan likaan suhteutetuista todennakoisyyksista torakkapesana. Maksun aika tulee Intiassa lahes poikkeuksetta ennen ensimmaistakaan yota - niin myos eilisyona, joten maksusuorituksiin. Maksan 400 rupian huoneen 500 rupian setelilla ja huomaan ottavani vastaan 500 rupian setelin 100 rupian sijaan. Asia ei nayta jaavan vaivaamaan lodgen pitajaa, jonka tylytys kaikkien asioiden suhteen on silla mallilla, etta sujautan ilmaisen majoituksen taskun pohjalle ja etenen kamppaan. Syomaan lahtiessamme kaveri penaa jonkinmoista rahantarkistusta - ja vaatii nahda 100 rupian setelin. Kaivan sellaisen taskusta, mika jostain hammentavasta syysta todistaa kaverille jotain. Ja naurahtaen mies palauttaa satasen minulle. Hammennyksella ei ole olla loppua, mutta loppujen lopuksi hommasta selvittiin ilman kummempaa saikkausta. Poistumme iltapalalle yhen yon asuminen rikkaampana. Palattuamme pamautamme valot paale kampasta - ja seuraamme torakkojoukkion hammentavaa tokkurointia. Toiset elossa pitkin sankya, toiset ketarat pystyssa lattialla ja toiset tarinoissaan myrkytyskuoleman kourissa - meneepa jokunen viela onnekkaasti omilla jaloillaankin lattioiden liitoksilla. Nopeat laskutoimitukset tuottavat luvun 15 torakkaa pitkin ja poikien elavien, kuolleiden ja pahoinvoivien tiloissa. Saadamme yksimielisesti hyttys- (ja tassa tapauksessa torakka-) verkot ja asetumme nukkumaan.
Kello soi tana aamuna raikkaan, reippaassa torakkatallissamme viidelta - silla juna on aamuinen ja me paatamme aloittaa paivan saatamiset ajoissa. Juna-asemalla juna lahtokuopissa ja nousemme kyytiin varmistellen se tuhannen kerran, etta mihinkas ollaankaan tanaan menossa. Tarpeeksi monen 'kylla, kylla Calicutin suuntaan- vastauksen jalkeen tyydymme uskovaisiksi ja maltamme istua aloillemme. Torkumme aikamme ja toteamme, etta matkaahan voisi jatkaa aina Maheen asti. Mahe kiinnostaa - syita luetellakseni sanon: vain noin 35 000 ihmista seka kuuluminen hammastyttavalla tavalla paasantoisesti itaisella Intian rannikolla sijaitsevaan Pondicherryn laaniin. Siinapa syita tarpeeksi ja paatamme koittaa lahes sattumanvaraisuuksien mukaisilla merkityskentilla eteenpain. Mahe valttaa opaskirjoja, mika osaltaan kiinnostaa tata kulkijajoukkoa. Juna-asemalta tallustellaan roimasti ja todetaan, etta paihtyneiden ja tien poskessa vintti-pimeana makaavien maarasta paatellen olemme Pondicherryn laanissa ja viina on nahtavasti taallakin lahes verovapaata. Mahen kaupunki osoittautuu itseasiassa miellyttavaksi pikkukylaksi ja rannan suunnasta loytyy nayttavaa rantakaistaletta kruunaamaan aistillisen kokemuksemme. Tosin majapaikkojen suhteen Intia ei ole entisensa (ainakaan tahan vuodenaikaan ja taalla suunnassa) - siina missa ennen 'nimettomille' eli opaskirjojen ulkopuolisille kylille saattoi rauhassa matkata rinkat selassa ja saada majoitusta lahes poikkeuksetta noin 400 rupian hintaan tai alle - nyt ovat tilanteet toiset. Kierramme Mahen tiettavasti kaikki majapaikat, mutta sopivaa ei irtoa - yksi loytyy mutta eilisen torakkasodan muistot mielissamme jatamme taman paikan rauhaan.
Bussia alle ja Thalasseryn kylalle muutaman kilometrin paahan - bussista poistuessamme jo selviaa - ei nappaa. Nayttaa aivan toiselta kuin rauhaisa ja suht miellyttava Mahe, vaikka matkaa ei ole juuri nimeksikaan. Seuraavaan bussiin, joka lupaa vieda rannan laheisyyteen. Sinne sitten ja lopputulos lahes yhta heikko - yksi kasittamattoman ylihintainen 'resort', joka tarjoaa perus 10 euron hintaista huonetta 18-25 hintaan. Aikamme siina riksan kanssa rantaa kynnettyamme toteamme, etta paskaiselta nayttaa kaikki matkailurintamalta myos tanaan ja palaamme tyhjin kasin paatien varteen - nappaamme bussin ja kiroamme itsemme Kannuriin.
Kannurin kaupunki, jota myos Cannanoreksi pilkataan, vastaa sitten paivan ensimmaisesta onnistumisesta. Vaikka bussiaseman seudut eivat yleensa vastaa kenenkaan mielikuvia 'ihanaisen eksoottisesta Intiasta', on myonnettava, etta talla kertaa bussiaseman edusta kuuluu varmoihin voittajiin. Rakennuskompleksi on suhteettoman valtava, mutta toisaalta taalta loytyy juuri tahan valiin sopivasti palveluita. Eli kaikki mita oikeastaan juuri nyt kaipaamme. Samasta rakennuksesta alakerrasta bussiasema (ja asemaksi suhteellisen hiljainen vielapa), ravintoloita, ruokakauppa, hedelmatiski, nettikahvila ja se lodge. Taman kertainen loossi saa sitten majapaikan nimissa pisteet yli kaikkien odotusten. Vaikuttaa uudelta (mihin tahtoo tormata lodge-rintamalla yhta usein kuin viiksettomaan intialaiseen mieheen ... tai naiseen) ja silti edulliselta 400 rupian hinnassa. Kylla taas kelpaa - toisaalta eilisen kymmentuntisen sekoilun ja taman paivaisen 11-tuntisen ajojahdin jalkeen lahes mika tahansa paikka kelpasi vasyneille reissaajapoloisille. Jos sitten vaikka nukkuisi seuraavaan blogimerkintaan asti. Ramasee (intialaista Vishnun inkarnaatiota verbimuotoon varioiden)!
Soimassa: Buffalo Springfield - For What It's Worth
-K
"It is not light that we need, but fire; it is not the gentle shower, but thunder. We need the storm, the whirlwind, and the earthquake."
- Frederick Douglass
- comments