"Tourists don't know where they've been, travelers don't know where they're going."

- Paul Theroux

Oli melkoinen kulttuurien yhteentörmäys vierailla Laosin eri poliisiasemilla ja tästä johtuen en halua enää tulla ryöstetyksi. Tuli tunne kuin olisi joutunut aikakoneeseen ja takaisin jonnekin 60-luvun poliisiasemalle...

Vang Viengissä ollessamme menimme eräänä iltana käymään yhden saksalaistytön, Anetten, bungalowissa nähdäksemme millaisia ne olivat. Jätin käsilaukkuni sängyn päälle kun menimme istumaan viereisen bungalowin terassille. Terassilta oli suora näköyhteys Anetten bungalowiin. Kun puolen tunnin päästä tulimme takaisin, laukkuni oli auki sängyllä. Tiesin heti, että jotain oli viety. Kun avasin laukun huomasin, että kamerani, puhelimeni ja 7€ käteistä oli varastettu. Kaikki oli tehty hyvin ammattimaisesti, koska laukusta oli viety vain sisältö, ei itse laukkua, ei edes lompakkoa, ainoastaan käteinen. Itseäni asia ei kovasti harmittanut, koska kameran olin rikkonut jo Luang Prabangin kajakkireissulla. Kameralla pystyi ottamaan vain muutaman kuvan ja sen jälkeen se alkoi täristä eikä se pystynyt tarkentamaan. Puhelimeni oli alle puoli vuotta vanha enkä oikeastaan koskaan ollut oppinut käyttämään sitä. Varapuhelin minulla oli mukana tällaista tilannetta varten. Ainoa mikä harmitti, oli Vang Viengin kuvat, kaikki muut kuvat löytyivät koneeltani. Josh lupasi kuitenkin toimittaa minulle omat kuvansa, koska olimme Vang Viengissä olleet samoilla reissuilla ja hänellä oli parempi kamera kuin minulla.

Minua ei ole koskaan aiemmin ryöstetty ja se tunne, mikä sen jälkeen tulee, on hyytävä. Ryöstöpaikkaan ei voi yksinkertaisesti jäädä, koska se tuntuu turvattomalta. Koko ajatus, että tuntematon ihminen on käynyt siellä ja vienyt laukustasi tavaraa, tekee levottomaksi ja vainoharhaiseksi. Minun oli pakko lähteä omaan GH:ni saman tien. Nukuin tietokone, passi ja toinen lompakko tyynyn alla, koska olin vakuuttunut, että joku yrittää varastaa nekin :D

Aamulla menin käymään paikallisella turistipoliisiasemalla. Siellä molemmat poliisit olivat työn touhussa, telkkaria katsomassa. Kun ilmoitin ryöstöstä, he toivat eteeni ruutuvihkon ja mustekynän. He halusivat, että kirjoitan koko tapahtuman ylös. He halusivat myös, että menisimme yhdessä käymään bungalowissa, josta tavarat oli viety. Yritin selittää heille, ettei siinä ole mitään järkeä kun eivät he sieltä mitään löytäisi. Tavarat oli pöllitty eikä niitä saada enää takaisin. En tiedä olisivatko he halunneet C.S.I- meiningillä etsiä ovenkahvasta sormenjälkiä. Täyttä ajanhaaskausta. Yritin kysyä kuinka kauan tässä vielä menee, mutta minua pyydettiin vain istumaan alas. Tämä oli sama päivä kun olimme menossa Lucy Caveen ja koko seurue odotti minua aseman ulkopuolella pyörineen. Kun olin kirjoittanut raportin, poliisi sanoi, että voin mennä kavereideni matkaan ja tulla myöhemmin takaisin. Yritin kysyä mihin saakka poliisiasema on auki ja vastaus oli vain "All day." Kun illalla, auringonlaskun jälkeen menin asemalle Martinin kanssa (hän ei antanut minun mennä yksin ja vakuutti, ettei siitä ollut hänelle vaivaa) paikalla oli yksi heikosti englantia puhunut jamppa katsomassa telkkaria. Poliisisetiä ei ollut missään, koska he olivat lähteneet kotiin. All day on siis jokseenkin liukuva käsite ja minua pyydettiin tulemaan aamulla uudelleen.

Olin heti kahdeksalta asemalla, koska kajakkireissumme alkoi yhdeksältä. Päätin, että nyt loppuu tämä perhanan aasialainen velttoilu ja liukuvat aikakäsitteet. Minä halusin mustaa valkoisella varastetuista tavaroista, jotta saan ne takaisin vakuutuksestani. Asemalla poliisit alkoivat taas lukemaan vihkoon kirjoittamaani "raporttia" ja halusivat taas mennä käymään bungalowissa, koske emme edellisenä päivänä käyneet siellä. Sanoin, että olin käynyt asemalla uudelleen edellisenä iltana, mutta asemalla ei ollut ketään. Sanoin myös tiukkaan sävyyn, että olen lähdössä kajakilla Vientianeen yhdeksältä ja tarvitsen raportin vakuutusyhtiötäni varten, teillä on 45 minuuttia aikaa. "Do you mean this paper?" poliisisetä kysyi ja näytti jonkinlaista englanninkielistä lomaketta varastetuista tavaroista. "YES!" totesin, ihmetellen samalla itsekseni eikö poliisin tulisi tietää, mikä paperi minulle kuuluu antaa. Mutta koska asioista ei haluta tehdä liian helppoja, poliisit sanoivat, että minun tulee hakea virallinen leima raporttiin Vientianen poliisiasemalta, koska heillä ei ole valtuuksia. Oli minun onneni, että olin menossa Vientianen suuntaan enkä pohjoiseen. Muuten olisi tullut aika mutka matkaan.

Vientianessa vuokrasimme taas pyörät ja menimme Joshin ja Martinin kanssa asemalle. Kukaan ei puhunut juurikaan englantia ja minua palloteltiin kolmelle eri virkailijalle. Sen jälkeen kävi ilmi, että olin väärässä paikassa. Heidän mielestään minun kuului mennä Immigration toimistoon. Ihmettelin ulkona pojille, että mikä ihmeen järki sinne oli mennä. Kaikki tuntui muutenkin suhteellisen työläältä yhden pirun leiman takia. Löysimme kuitenkin kartasta turistipoliisiaseman ja arvelimme, että sinne kannattaisi mennä ensin. Kaikki sijaitsivat onneksi lyhyen etäisyyden päässä. Kun vihdoin pääsin sinne, oli huone täynnä porukkaa. Lähinnä poliiseja istuskellen ympäri huonetta, tehden ei yhtään mitään. Asiakkaina oli kaksi espanjalaispoikaa, jotka heikolla englannilla yrittivät samaa kuin minäkin, saada yhtä leimaa raporttiin. Kysyin heiltä kuinka kauan he olivat istuneet siellä ja he sanoivat 5 minuuttia. He kertoivat, että heidän oli myös ryöstetty Vang Viengissä. He olivat olleet uimassa sinisessä laguunissa ja jättäneet tavaransa näköetäisyydelle kalliolle. Yksi hetki ja ne oli viety. Olimme tehneet samoin Joshin kanssa ja ajattelin meidän olleen hyvin onnekkaita, ettei tavaroitamme ollut silloin viety.

Poliisit ottivat raporttini ja kaikki lukivat sitä yksi kerrallaan läpi. Huokailin espanjalaisille kuinka älytöntä meininki täällä on. He nauroivat ja totesivat, että tuntui kuin olisi mennyt ajassa taaksepäin 80-luvulle. Kenelläkään ei ollut mitään muuta työvälinettä kuin puhelin ja kaikki kirjoitettiin paperille. Ihmettelin, että kuinka kauan tässä kestää, koska kaverini odottivat ulkopuolella. Minua pyydettiin vain istumaan alas. Totesin espanjalaisille, etten todellakaan aio viettää kokonaista päivää Vientianen poliisiasemalla saadakseni yhtä pirun leimaa paperiin. Muutenkin näytin kireältä ja nyrpeältä poliiseille, jotta he ymmärtäisivät, että toisin kuin heillä, minulla ei ole koko päivää aikaa. Yksi poliisi alkoi jälleen lukea raporttiani, sanakirjan kanssa. Kyselin koko ajan kuinka kauan tässä kestää ja lopuksi nousin seisomaan, jotta he tajuaisivat, että minulla on KIIRE!!! Lopulta minua pyydettiin kirjoittamaan täsmälleen samanlainen paperi kuin Vang Viengissä, poikkeuksena, että siihen tulisi virallinen leima. Yhden leiman saamiseen meni puoli tuntia ja olin ulkona ennen minua saapuneita espanjalaispoikia. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, etten halua tulla enää uudestaan ryöstetyksi. Oli sen verran työläs projekti.