Bangkok 14.2.2010

Pari päivää ovat kuluneet kuin huomaamatta matkaväsymyksen parantelussa. Palasimme Sivalaille Bangkokin kotiin toissa päivänä, ja kyllä, olo oli niin kuin kotiin olisi tullut! Matkamme kulki tällä kertaa alkuperäisestä matkasuunnitelmasta hieman poiketen seuraavasti: Hat Yai - Langkawi (Malesia) - Koh Lipe - Koh Lao Liang - Koh Ngai (Hai) - Koh Lanta - Krabi - Bangkok. Niinkuin olettaa saattoi näimme matkallamme jälleen niitä turismin pilaamia entisiä paratiiseja, mutta koimme myös iloisia yllätyksiä, joista yksi oli hetken mielijohteesta pysähdyspaikaksemme päätynyt henkeäsalpaavan hieno ja erikoinen saari Koh Lao Liang.

Lähdimme yötä vasten matkaan Bangkokista Hat Yaihin reilut kaksi viikkoa sitten perjantaina. Jotta kaikki erilaiset junan vaunut tulisi koettua valitsimme tällä kertaa matkustuspaikaksemme ykkösluokan makuuvaunun. Vaunu ei ihan vastannut suomalaista käsitystä ykkösluokasta vaan muistutti ennemmin vanhaa kostean hajuista VR:n kakkosluokan makuuvaunua, mutta oli joka tapauksessa lapsiperheelle oiva matkustusvaihtoehto. Vaunussa Kostilla oli mukavasti tilaa liikkua, leikkiä ja rymytä, ilman pelkoa siitä, että olisimme jotenkin häiriöksi kanssamatkustajille.

Olimme perillä jo aamulla aikaisin ja ehdimme taittaa päivän aikana hyvin lauttamatkan Malesiaan, Langkawille. Perille päästyämme kello oli jo kuitenkin sen verran, että varasimme yöpymispaikan yhdeksi yöksi satamasta. "Hotellissa" oli vapaana vain perhehuone, jossa oli sängyt neljälle ja hinta oli tietysti hieman kalliimpi kuin kahden hengen huoneen. Se oli yksi kalleimmista majoituksistamme koko reissulla. Kun pääsimme perille totesimme, että huone oli hirveä. Se oli aivan homeessa ja kaikki oli nuhjuista. Betoni halkeili sieltä sun täältä ja tuli sellainen olo, että betonilaatta katosta tippuu päähän hetkenä minä hyvänsä.

Naureskelimme Jussin kanssa, että koimme koko neljän kuukauden matkamme ensimmäisen kulttuurishokin kun matkustimme Thaimaasta Malesiaan. Kahvi oli pahaa makeaa teen oloista litkua, "keitetyt" kananmunat täysin raakoja, ihmiset näyttivät erilaisilta ja tuntuivat epäluotettavimmilta kuin thaimaalaiset. Rannat olivat rauhattomia banaaniveneineen, vesijetteineen, liitovarjoineen ja yli lentävine lentokoneineen. Rannan vesi tuntui ekana iltana niin likaiselta, ettei tehnyt mieli mennä uimaan. Ensimmäisen illan jälkeen mielikuva kuitenkin parani, kun saimme paremman hotellihuoneen samaan hintaan, löysimme paremman rannan ja kävimme ajelemassa vuorilla Cable Carilla, joka vei meidät vatsanpohjassa tuntuvan jännityksen saattelemana vaijeria pitkin 700 metrin korkeuteen ihailemaan maisemia.

Parin yön jälkeen Langkawilla suuntasimme Koh Lipen saarelle, joka tarjosi juuri sitä, mitä olin odottanutkin. Pienen paratiisisaaren pystyi kävelemään läpi, siellä ei ollut ollenkaan autoja, oli bambumajoja, letkeää tunnelmaa ja ihanat rannat puhtaine vesineen. Pahaa tekivät vain paikalle tuodut kaivurit, jotka kielivät siitä, että pian paikka ei olisi entisensä, sekä rannalta silloin tällöin löytyvät roskat ja lasinsirut. Mikäli olisimme viettäneet paikassa kauemmin olisin varmaan toteuttanut ajatukseni siitä, että kiertäisin jätesäkki kourassa koko saaren rannat ja poimisin sieltä kaiken sinne kuulumattoman. Tuntui kuin olisin ollut ihmislajin edustajana sen saarelle velkaa. Ja ehkä esimerkkiä näyttämällä voisi olla pieni toivo siitä, että paikallisetkin joskus tajuaisivat...

Koh Lipellä vietimme pisimmän ajan reissustamme, kokonaiset neljä yötä. Jälkeenpäin on vaikea muistaa, mihin aika siellä kului, mutta ainakin laiskottelimme, uimme, snorklailimme, katselimme auringon laskuja, sekä nousuja. Päivät kuin lipuivat ohi, emmekä lopulta ehtineet poiketa Koh Tarutaolla, vaikka se suunnitelmissamme olikin. Perjantai aamuna aloimme taittaa matkaa kohti Koh Ngaita, jolla päätimme korvata PhiPhi:n turistirysän ja jossa tulisimme näkemään lauantaina suomalaisia ystäviämme. Halusimme viettää yhden yön Koh Laoliangilla, pikku saarella, jossa lautta pysähtyi. Emme tienneet saaresta muuta kuin, että se tarjosi majoitusvaihtoehtona pelkkiä telttoja ja ei ollut siksi matkatoimiston pitäjän mielestä lapsiperheelle sopiva. Muuten saari oli meille täysi arvoitus.

Kun lautta pysähtyi, näimme edessämme vain kaksi merestä kymmeniä metrejä pystysuorana kohoavaa kallioista, suhteellisen pientä saarta. Ihmiset tunkeilivat kannelle katsomaan ihmeissään ja ottamaan valokuvia. Saarelle vievään longtail boatiin ei hypännyt lisäksemme ketään muuta ja en voinut välttää leveää hymyä. Juuri jotain tällaista seikkailua olimme odottaneet. Kun vene kaarsi saaren toiselle puolelle ihmetyksemme vain lisääntyi. Pystysuorien kallioiden alta pilkisti kaunis hiekkaranta, jonka takana teltat kurkistelivat suurten puiden varjosta ja rannalla odotti kutsuvana pieni bambubaari. Meren ylle kurkottelevat tippukiviluolat olivat jotain, mitä emme olleet aiemmin nähneet ja Kosti ristikin ne heti dinosauruksen mahoiksi. Majoituksen hintaan kuuluivat ruoat, snorklausvälineet ja kanootit, ja mahtavat kiipeilykalliot. "Mä haluan olla täällä ainakin kymmenen yötä", Kosti henkäisi silmät säihkyen, kun pääsimme asettumaan aloillemme kodikkaaseen telttaamme. Ja niinpä me olimme saarella yhden yön sijasta kaksi, vaikka se varmasti olisikin ansainnut ne kymmenen!

Koh Lao Liangin jälkeen mikään paikka ei tuntunutkaan enää kovin ihmeelliseltä. Koh Ngai oli ihan mukava ja rauhallinen saari ja erityisen mukaavaa sinne saapumisesta teki se, että siellä odotti 4 ystävää Suomesta. Oli kivaa tehdä porukalla kaikkea ja Kostikin nautti silmin nähden uudesta seurasta, jolla riitti jaksamista hyppiä meressä kengurun lailla ja käydä kymmenen kertaa katsomassa ravintolan tiskissä olevaa suurta kalaa. Teimme yhdessä snorklausretken ja kävimme tutustumassa jännittävään luolaan, josta aukesi 60 metrin uinnin jälkeen kallioiden keskellä piilotteleva laguuni. Hämmästykseksemme Kosti ei pelännyt luolassa yhtään, vaikka siellä oli lähes pilkkopimeää ja kallioihin hakkaavat aallot saivat luolan ärjymään kuin nälkäisen dinosauruksen maha ikään.

Parin yön jälkeen vaihdoimme taas maisemaa viimeiseen määränpäähämme Koh Lantalle. Saari oli suurempi, kuin mikään edellisistä ja ruotsalaisten kansoittama. Alkuun meillä ei ollut oikein onnea majoituksen suhteen ja jouduimme nukkumaan ensimmäisen yömme ökyhintaisessa, niin ikään ruotsalaisten lapsiperheiden valtaamassa hotellissa. Varustetaso tosin oli myös hinnan mukainen, mutta viihtymistä tuossa hotellissa se ei siitä huolimatta parantanut. Seuraavaksi yöksi löysimme lähes saman tasoisia, mutta puolta halvempia mökkejä läheltä edellistä majoitusta. Rannan ja mökkien välissä sijaitsi oikein tunnelmallinen rantaravintola, jossa tulikin muutaman kerran vietettyä aikaa, joko drinkkiä imeskellen tai bambukatoksissa lepäillen. Lantalla vuokrasimme skootterit ja kävimme Jussin ja Kostin kanssa katsomassa saaren itärannikolla mangrovemetsiä ja apinoita, kun muu osa porukasta suuntasi satamaan markkinoille. Vaikka ranta oli siisti ja kirkasvetinen, uimisintoamme vähensi se, että rantavedessä lillui kymmenittäin kuolleita meduusoja.

Torstaina aamupäivällä tuli aika toivottaa ystävillemme hyvää loppumatkaa ja lähteä kohti Bangkokia. Minivani lähti saarelta puolilta päivin ja Krabilta köröttelimme loppu matkan yöbussilla, joka oli perillä seuraavana aamuna kuudelta, eli kevyen 18 tunnin jälkeen matkan alusta. Täytyy myöntää, että matka ei ollut miellyttävimmästä päästä ja sen huomasi myös Kostista. Pikkumies heräili yöllä nyyhkien valittamaan mahakipua tai jalkasärkyä. Onneksi tämä oli viimeinen yöbussimme, ainakin tällä reissulla... Vaikka perille pääsy tuntui suorastaan helpottavalta, jäi koko reissusta päälimmäisenä tunnelmana hyvä mieli ja jopa pienoinen hämmästys siitä, kuinka helppoa matkustaminen Kostin kanssa jälleen oli. Toivottavasti meillä on mahdollista joskus palata näille saarille rentoutumaan pidemmäksikin aikaa ja toivotaan, että edes jotkut niistä säilyisivät sellaisina minä ne muistamme.

Nyt odottelemme luoksemme huomenna syntymäpäiväni kunniaksi Jussin äitiä Petraa Pirkko-siskonsa kanssa. On ihanaa saada rakkaita ihmisiä kylään, mutta täällä loppuaan lähenevien päivien määrä suhteessa tehtäviin ja nähtäviin asioihin hieman mietityttää. Täytyy ilmeisesti laatia oikein aikataulu, mikä onkin ollut tähän asti onneksi vieras ajatus täkäläisessä elämässä. Enään kaksi viikkoa Bangkokissa ja siinä ajassa on hoidettavana lopputentit, koluttava kaikki kaupungin parhaat paikat, joogata viimeiset joogat ja hoitaa tatuointi selkään tatuoijalegendan Jimmy Wongin studiolla, jonka ovessa luvataan liikkeen aukeavan joka päivä iltakymmeneltä, mutta jonne Jimmy saapuu hymyssä suin paikalle täkäläisen tavan mukaan ehkä yhdeltätoista, ehkä kahdeltatoista, jos saapuu ollenkaan. Pienoisen lisäjännityksen loppuajalle tekee myös se, että meille on varattu lennot täältä Singaporeen 1.3. ja Jussin ja Kostin viisumi päättyy 28.2.. Nähtäväksi jää, miten tämä ongelma ratkaistaan...