Profile
Blog
Photos
Videos
Harjoittelu Nazarean sairaalassa
Eka päivä tokassa harjottelupaikassa, Manzinissa Raleigh Fitkin Memorial hospitalin Social welfaressa. Siellä(kään) ei jostain syystä tiedetty mun ja Ollin tulosta, joten turha reissu ja huomenna uudestaan. Saatiin vähän lueskella paikan toimintakäytännöistä ja –periaatteista kertovaa kansiota ja täytyy sanoo et aika hyviä juttuja sieltä löytykin, olis voinu melkeen luulla Suomalaisen paikan periaatteiks. Mut tietty mikä paperilla näyttää hyvältä ei välttämättä tapahdu käytännössä.. Sairaalassa on kolme sosiaalityöntekijää joista yhden mukana ollaan pääasiassa roikuttu. Niiden työhön kuuluu päasiassa HIV- /AIDS-neuvonta, raiskausten uhrien, itsemurhaa yrittäneiden, ja taloudellisissa vaikeuksissa olevien ohjaus ja neuvonta sekä lasten fyysinen tai seksuaalinen väkivalta ja heitteillejättötapaukset. Katteltiin vähän tilastoja kuukausittaisista asiakaskunnista ja luvut oli esim. 21 raiskattua, 16 itsemurhayritystä ja 8 lapsen hyväksikäyttöä kuukaudessa. Aika surullisia tilastoja kun aattelee et kyseessä on vaan yhden sairaalan asiakkaat.
Suurimmaks osaks ollaan oltu mukana pre- ja post test counselling tilanteissa, missä sostyöntekijä pyrkii joko saamaan asiakasta suostumaan HIV-testiin tai keskustelee hänen kanssa testin tuloksesta. Ei olla vielä todistettu kenenkään saavan positiivista tulosta joten kysyttiin työntekijältä miten ihmiset siihen yleensä suhtautuu. Se sano että yleensä porukka on vaan että aijaa. HIV on niin yleinen täällä (n. 40% väestöstä on HIV) ja ihmiset tietää siitä ja sen hoitokeinoista jo niin paljon ettei ne siitä niin hirveesti hätkähdä. Jotkut harvat kuulemma masentuu mutta mitään vihantunteita tai muuta ei ole.
Vierailu Half way Housessa
Yhtenä päivänä päästiin käymään sostyöntekijän mukana Half way –house nimisessä perhekodin tyyppisessä paikassa. Siellä asuu 16 2kk-10vuotiasta lasta jotka on orpoja tai otettu hyväksikäytön, väkivallan tai heitteillejätön takia väliaikaisesti huostaan. Esim. yhdellä pikkutytöllä oli isoja arpia jaloissa pahoinpitelyistä ja yks poika oli otettu huostaan koska ei ollu saanu ruokaa kahteen viikkoon. Periaatteessa lasten pitäis olla siellä max 3 viikkoa minä aikana pyritään löytämään joku sukulainen jonka luo lapsi voisi mennä mut vanhin tyttökin oli ollut siellä vauvasta asti. Paikka oli kodinomainen ja viihtyisä ja pariskunta joka lasten kanssa asui oli tosi omistautuneen oloisia. Harmi vaan et kaikilla orpolapsilla ei käy niin hyvä tuuri et ne pääsis tollaseen paikkaan.
Käytiin myös tutustumassa Manzinin Sacrossa. Se on lahjoitusten varassa toimiva paikka joka pyrkii lähinnä ehkäisemään nuorten rikollisuutta ja tukemaan vankilatuomion suorittaneiden nuorten selviytymismahdollisuuksia vapautumisen jälkeen. Swazimaassa köyhyys aiheuttaa paljon rikollisuutta. Rikostaustan omaavan nuoren taas on vaikeaa aloittaa rikokseton elämä, koska kukaan ei ota töihin ym. ym. Sacro tarjoaa näille nuorille mm. työtä, esim metalli- ja puutöitä, huonekalujen kunnostusta, mistä maksetaan myös jonkinlaista palkkaa. Nuorien ei tarvitse tehdä rikoksia tullakseen toimeen ja he pääsevät työelämään kiinni. Paikan esitteli meille aktiivisen oloinen työntekijä, joka toivoi kovasti apua toiminnan rahoittamiseen ja pyörittämiseen. Ongelma on kuulemma se, että kukaan ei halua rahoittaa tämäntyyppistä toimintaa, vaan lahjoituksia annetaan mieluummin HIV ja AIDS tai lapsi -työhön, koska ihmiset ei ymmärrä toiminnan merkitystä. Vierailu oli mielenkiintoinen ja oltiin Ollin kanssa molemmat yllättyneitä kuinka hienosti tällasta kuntouttavaa työtoimintaa oli järjestetty ja hommat toimi.
Vierailu Manzinin psychiatric hospitalissa
Päästiin myös vihdoin ja viimein odotetulle visiitille Manzinin psykiatriseen sairaalaan. Se on kuulemma koko Swazimaan ainoa laatuaan, eikä muitakaan mielenterveyspalveluita oikeastaan tarjota. Naiset ja miehet on omissa osastoissaan ja jostain syystä vierailtiin pelkästään naisten puolella. Potilaat oli puettu kaikki vihreisiin sairaalakaapuihin. Piha, jossa jotkut makailivat, jotkut kävelivät eestaas oli betonia, betonia ja betonia. Ei mitään virikkeitä, ei tekemistä, ei kuntoutusta. Ainoa mitä potilaiden eteen tehdään on kuulemma lääkkeiden lisäksi psykoterapia, jota on milloin kenelläkin. Niin ja sillon tällöin hoitajat antaa heille jotain pelejä… Noh, jokatapauksessa naiset oli kyllä sen oloisiakin että osaa on ehkä vähän liikaakin lääkitty ja jotkut oli aika agressiivisen oloisia. Istuttiin hetki pihalla ja naiset oli meistä tosi kiinnostuneita, yks selitii hirveesti mulle jotain Siswatiksi niin et sylki lensi mun naamalle ja näytti kuinka hän on raskaana ja tissistä tulee maitoa. Sillon oli ehkä vähän vaivaantunu tunne.. Mut muuten kävi kyl sääliks niitä ihmisiä siellä, varsinki kun oltiin kuultu et osa on siellä vaan sen takia että niil ei oo varaa kombikyytiin pois sieltä. Potilaat on sairaalassa keskimäärin 3kk-1,5vuotta ja sen jälkeen toivotaan et löydetään joku sukulainen tai tuttava joka voi pitää huolta. Mitään muuta, kuntoutusta tms ei oo olemassa näille ihmisille. Käytännössä sairaalakin on vaan säilytyspaikka. Yhteiskunta suhtautuu mielenterveysongelmaisiin samalla tavalla kun vammaisiinkin eli monet pitää heitä hulluina, riivattuina tai muuten vaan huonompiarvoisina. Sen takia varmaan valtiokaan ei välitä rahottaa yhtään pakollista enempää tämäntyyppisiä asioita. Mutta taas siis yks mielenkiintoinen tutustumisretki koettu.
- comments