Profile
Blog
Photos
Videos
Päivän biisi: -John Denver- "Country Roads"
http://www.youtube.com/watch?v=oN86d0CdgHQ
"Liiasta nestetankkauksesta seuraa ainoastaan se, että paska lentää keihästä kauemmaksi"
-Seppo Räty-
Reissaaminen Etelä-Amerikassa on rankkaa. Ihan sama minne täällä menee, käteen työnnetään millon caipirinhaa, millon pisco souria, millon mitäkin. Välillä sen joutuu jopa itse baaritiskiltä väkisin hakemaan. Munkaan oikea etutassu ei varsinaisesti ole ikinä hylkinyt näitä houkuttelevia tarjouksia, mistä johtuen täällä on tullut juhlittua reippaanlaisesti. Nyt olikin korkea aika laittaa korkkeja kiinni.
Cuscon rankkojen juhlien jälkee oli päästävä kauas pois kaikesta juhlahumusta. Sopiva kohde oli onneksi lähellä, sillä Perun ja Bolivian rajaa halkoo valtava Titicaca-järvi, jonka rannoille on moni karvanaama unohtanut itsensä. Lake Titicaca makaa 3800 metrin korkeudessa ja pitää täten hallussaan maailman korkeimmalla sijaitsevan järven titteliä. Mun oli aika vaihtaa maisemaa ja hypätä Bolivian puolelle. Järvi ja sen rannalta löytyvä Copacabanan kylä on myös yksi maailman tunnetuimmista hippien ja hippimielisten maailmanparantaja-trubaduurien pyhiinvaelluskohteista. Siellä höpöheinä palaa, sota on sairautta ja rakkaus ikuista. Mä en kuitenkaan vielä jäänyt tutkimaan Copacabanaa, vaan suunnitelmissa oli ensin jotain ihan muuta.
Bolivia kuuluu Perun lailla entisaikojen inkavaltakuntaan ja myös Titicacalla on merkittävä rooli inkojen mytologiassa. Järven keskeltä nimittäin löytyy Isla del Sol eli aurinkosaari, jolla inkojen mukaan aurinko on syntynyt. Nykyään tämä 2000 paikallisen asuttama saari on monien reissaajien ultimate piilopaikka, johon on hyvä lähteä unohtamaan ulkopuolinen maailma ja relaamaan. Saari on valtava, noin 10 km pitkä ja 2-3 km leveä ja maastoltaan hyvin mäkinen. Saaren ainoa ns. nähtävyys on pohjoispäästä löytyvät rauniot, jotka rakennustyyliltään muistuttaa Machu Picchun rakennuksia. Heti saarelle selvittyäni tutustuin kahteen kanadialaiseen neitoon ja yhteen aussi-duudsoniin, jotka halusivat lähteä vaeltamaan kyseisille raunioille. Mua ei ihan hirveästi Machu Picchun jälkeen napannu minkäänlainen vaeltaminen, mutta koska uudet ihmiset on aina kiinnostavia, päätin lähteä mukaan. Tässä vaiheessa kenelläkään ei ollut tarkkaa tietoa saaren koosta, mutta piakkoin tulimme sen oppimaan kantapään kautta. Aussi sanoi reitin olevan muutaman tunnin helppo kävely, joten meikäläinen uskaltautui lähtemään shortseissa ja släpäreissä liikenteeseen. Illasta lopulta muodostui "hieman" suunniteltua pidempi.
Lähettiin liikkeelle neljän maissa iltapäivällä ja eksyttiin ensimmäisen kerran jo ensimmäisessä mutkassa. Puolen tunnin harhailun jälkeen löydettiin takasin reitille ja lähdettiin etenemään kohti saaren pohjoiskärkeä. Matka taittui läpi makeiden eukalyptys metsien ja kauniiden saaristomaisemien. Vastaan vaelteli lungisti heinää pureskelevia laamoja ja alpakkoja, joita ei juuri Euroopan Unionin talousongelmat tai Lauri Tähkän lasisilmä näyttänyt haittaavan. Vähän ennen raunioille saapumista saatiin odottamaton ohjelmanumero, kun päästiin todistamaan shamaanin työskentelyä livenä. En tiedä mitä purkkaa nämä kaverit jauhaa, mut homma näytti hämärältä ku suomalainen oikeusjärjestelmä. Kiven päällä istua jörrötti joku poppakonsteja tarvinut elämässään eksynyt potilas ja shamaani tanssi ympärillä saamelaista kansanperinnettä muistuttavaa nunnukalailaa -tanssia heilutellen suitsukkeita samalla. Aluksi homma näytti joltain vitsiltä, mutta asiaa selviteltyämme kyseessä todella oli shamaani. Päätettiin kuitenkin häipyä paikalta ennen ku joku meistä olisi ollut käsittelyssä.
Saaren inkaraunioissa ei mitään sen ihmeempää ollut, joten ne tsekattuamme, lähettiin takasin päin. Pimeys oli jo vallannut maailmankaikkeuden ja meidän "team gringolla" oli tietenkin mukana ainoastaan yksi taskulamppu. Kaiken kruununa saatiin kuningasidea lähteä takasin saaren toistapuolta täysin uutta reittiä pitkin. Lopun saattaakin arvata. Me eksyttiin valtavalle saarelle yli kolmeksi tunniksi ollen välillä rannalla, välillä pellolla ja välillä keskellä pusikkoa. Kaiken huippuna löysimme kertaalleen itsemme lehmäaitauksesta kolmen sonninmullikan ympäröimänä. Meikäläinen paahto pilkkopimeässä kivikossa släpäreissä varpaat osumista verellä, mutta siitä huolimatta meillä oli koko ajan hauskaa. Koko ilta oli ollut niin tragikoominen, ettei voinu muuta kun nauraa vedet silmissä tapahtuneelle. Lopulta löydettiin kukkulan harjanteelta meidän alkuperäinen reitti ja päästiin puolen yön aikoihin takaisin tukikohtaan. Näin "muutamana tunnin helppo käppäily" oli muuttunut kahdeksan tunnin ravaamiseksi pimeässä ympäri valtavaa saarta. Seuraa tarinan opetus: älkäämme ikinä vaeltako pilkkopimeässä. Varsinkaan, jos oppaana on australialainen insinööri. Kaikella varmuudella homma menee vituiks ku vapaussota!
Jos jotain positiivista illasta hakee, niin ainakin näin elämäni mahtavimman tähtitaivaan. Milky way hymyili kirkkaana ku Von Knorring rapujuhlilla kahdeksannen akvaviitin jälkeen. Sillä erotuksella, et tää oli oikeesti kaunis näky. Titicacalla pääsin myös todistamaan ensimmäistä kertaa suorassa lähetyksessä, kuinka kissa nuoli koiran palleja. Tämä tosin tuskin paria jakomielitautista lahtelaista ystävääni lukuunottamatta kiinnostaa ketään, joten se siitä. Todettakoon vaan, että on se luonto ihmeellinen.
Isla del Sol osoittautui lopulta jopa paremmaksi paikaksi, mitä olin ajatellut. Saaren jyrkiltä rinteiltä ei todellakaan löytynyt minkäänsortin kulkuneuvoja ja elämä oli muutenkin todella rauhallista. Aika meni lopulta saarella samoillessa ja paikallisten elämää seuratessa. Isla del Sol on yksi luonnonkauneimmista paikoista, missä on tullu käytyä. Jotenkin jännä fiilis olla järvellä, jota ympäröi lumihuippuiset vuoret ja jossa aurinko paistaa päivisin täysillä. Muutaman päivän akkujen latailun jälkeen oli hyvä hetki palata Copacabanalle tsekkaamaan tarkemmin, miltä elämä siellä näytti.
Copacabanalta sai oman huoneen huvittavaan 4 euron hintaan, joten oli aika viettää muutamia budjettipäiviä ja säästää uhkaavasti pienenevää kolikkokirstua kohti tulevia Kuuban seikkailuja. Mä vietin "Cobiksella" lopulta yhteensä 5 päivää tekemättä oikeastaan yhtään mitään mainitsemisen arvoista. Pientä fillarointia ja käppäilyä läheisillä kukkuloilla, muttei sen ihmeempää. Lake Titicacan ruokavalio tosin ansaitsee erikoismaininnan. Jos tänne kolkkaan matkustaa on suoranainen pakko koittaa alueen erikoisuutta, trucha al ajoa. Järvestä tuoreeltaan pyydystettyä grillattua taimenta valkosipulikastikkeen ja lisurien kera. Siihen kun yhdistää viileän ilman ja aika-ajoin tylyt bolivialaiset ihmiset, mieleen tuli vahvasti kotoinen Järvi-Suomi. Että silleen...
Nyt mä hyppään tohon vieressä tuijottavaan räikeän puhuvaan vihreään bussiin ja katon mihin se mut tällä kertaa kuljettaa. Toivottavasti maan pääkaupunki La Paziin... Animo!
- comments
SariKari Hola, mukevaa ja seikkaperäistä turinointia! Me lähtään huomenna aamun kähmyssä Cobicselle tsekkaan se kissa ja koirahommeli :)