Eilisen jeeppiseikkailun jälkeen olimme taas valmiit vuokraamaan pyörät ja suuntaamaan kehutulle Ruta de las Cascadasin vesiputousreitille, jossa 20 kilometrin matkalla voi nähdä yli kymmenen putousta. Nappasimme fillarit vuokraamosta ja lähdimme polkemaan, vaikka sää näyttikin oikukkaalta ja olimme lähes varmoja, että saisimme vielä vettä niskaamme.

Noin puolimatkassa ennustus kävikin toteen ja taivas alkoi tihuttaa. Emme välittäneet pienestä viilennyksestä ja jatkoimme reitillä sukkoiloimista entiseen malliin, kunnes sateen kastelema asfaltti osoittautui liian liukkaaksi fast and fourious ajotyylilleni ja heitin pannut. Mahtavan stögäysäänen saattelemana takapyöräni irtosi kokonaan ja jouduimme tekemään stopin keskelle tietä. Onneksi Lotasta kuoriutui oikea mekanikko, ja saimme pyörän paikoilleen ilman sen suurempia toimenpiteitä. Sade yltyi, mutta jatkoimme matkaa, koska maisemat näyttivät miltei entistäkin huikeammilta tummien sadepilvien varjostamina.

Ehkä noin tunnin ajon jäljeen saavuimme paikkaan, jossa meidän täytyi jättää pyörämme parkkiin ja vaihtaa jalkapatikkaan päästäksemme näkemään kaikkein suurimman putouksen, Pailon del Diaplon. Annoimme rouvan kojussaan paistaa meille pienet banaanileivokset ja suuntasimme sitten alas Devil's roadille, joksi putoukselle johtavaa reittiä kutsutaan. Jo pienen laskeutumisen jälkeen olimme täysin viidakon ympäröimiä ja liaaneja roikkui yllämme. Trooppinen kuumuus tuntui ihollamme ja olimme todellisessa sadetakkisoijassa päästyämme lopulta perille suuren putouksen juureen. Olimme suunnilleen ainoat paikalla ja saimme ihastella nähtävyyttä rauhassa, joskin veden kuohu kohisi korvissa niin, ettemme miltei kuulleet toisiamme, ja vettä roiskui niin että kameramme olivat sanoa sopimuksensa irti. Olihan siinä kuitenkin katselemista kerrakseen!

Taivallettuamme takaisin ylös viidakosta olimme aikalailla poikki ja yltäpäältä soijaisia, joten päätimme liftata paluumatkan avolavarekan kontissa. Moni muukin pyöräilijä oli haistanut mahdollisuutensa helppoon kyytiin ja hypättyämme sisään oli kontti viimeistä vaille täynnä. Matka sujui kuitenkin hyvin ja vain hieman täytyi jännittää, putoaisinko töyssyssä ulos, sillä jouduin istumaan aivan rämisevän luukun reunalla.

Päästyämme takaisin kylään kävimme kämpällä pakkaamassa uimakamamme ja suuntasimme laaksossa sijaisevaan volcano kylpylään peseytymään, koska meineillään oli vesikatko, eivätkä normaalit suihkut toimineet. Ihan putkeen ei omalta osaltani mennyt, sillä perille päästyäni olivat repussani ainoastaan vaihtovaatteet, bikinien ja pyyhkeen roikkuessa kuivausnarulla kämpillä. Mistä lie johtuen, ei ollut tullut mieleenkään ottaa niitä mukaan... no, pieni kipaisu takaisin ja altaisiin, ei siinä sen kummempia.

Lilluttuamme kaikissa mahdollisissa altaissa ja pohdittuamme kenties kuuman veden humaltamina syntyjä syviä tutustuimme myös saunaan, josta kyllä mielestämme puuttui jotakin olennaista, kuten esimerkiksi kiuas. Mutta ei kai sitä kaikkea voi vaatia. Kentiäs juuri sauna kuitenkin humalsi mieltämme vielä lisää ja päätimme, ettemme lähtisikään takaisin Quitoon vielä huomenna, vaan että viipyisimme täällä vielä yhden päivän. Kerroin miettineeni, että olisi kiva kokeilla koskenlaskua ja niinpä päätimme käydä bookkaamassa itsemme sellaiseen. Ihan ei valjennut millaiselle retkelle lupasimme osallistua, sillä virkailijan kertoessa vaihtoehdoista olimme jo uppoutuneet leikkiin pienen bullterrieri Lolan kanssa ja vastailimme vain si si kontatessamme pennun perässä lattialla. Eiköhän kaikki kuitenkin aikanaan selviä.