Profile
Blog
Photos
Videos
Tälleen ihan ajallaan kaks viikkoa matkan jälkeen voisin kirjotella vähän rapsaa viikonloppureissustani Skagwayyn ni ette oo kaikki ihan huolissanne etten mä kerkee tehä täällä mitään kivaa. Tosiaan aika monet varmaa tietääki et oon aika suuri akkarifani ja varsinki Don Rosan tuotanto lämmittää mieltäni - ei vähiten siks että eka asia minkä lukemaan opetellessani sain tarhassa kokonaan luettua ihan omin avuin oli Kolumbuksen kadonneet kartat. Heti keväällä ko vaihtopaikaks varmistu Alaska päätin et haluun päästä kulkemaan Roope Ankan (ja nohh parin ihan oikeen kullankaivajan) jalanjäljissä kohti Klondiken kultakenttiä. Mama, joka on suurimman osan mun akkarikokoelmasta aikoinaan kerännyt, olis ollu kiva ottaa mukaan myös sen tullessa tänne siskojen kanssa visiitille, mutta White Pass & Yukon Routen junat liikennöi vain turistisesonkina kesäisin, joten en voinu jäädä oottelemaan lokakuuta. Valitettavaa oli myös se että koska mulla on koulua viis päivää viikossa piti reissu rajata Kanadan rajalle White Pass Summitille, sillä koko matka Bennettin ja Whitehorsen kautta Dawson Cityyn Yukoniin ois ollu niin pitkä reissu että oisin tippunu kaikilta mun kursseilta...
Vähän pelkäsin et näinköhän ketään mun kavereista täällä kiinnostaa lähteä mun matkaan, mut onneks pari tytsyy innostu lähes yhtä paljon ko meitsi joten kaks viikkoo sitte, perjantaina 18.9. minä, Rosie ja Riley hypättiin aamuseitsemältä Alaska Marine Highwayn lauttaan joka kuljetti meidät Juneausta Hainesin kautta Skagwayyn. Se oli sellane keskivertoo kehnompi Tallinnanlaiva, ois sieltä hyttejäki saanu mutta me varattii yläkannelta kuuden nojatuolin pöytäryhmä jossa hengailtiin koko kuuden ja puolen tunnin reissu välillä jaloitellen kahvilan puolella ja ulkokannella. Aurinkoki välillä pilkahteli ja maisemat Pohjois-Amerikan syvintä vuonoa Lynn Canalia pitkin kulkiessa oli upeita. Iltapäivästä päästiin perille Skagwayyn jossa varaamamme hotellin työntekijä oli autolla vastassa ja vei meidät suoraan respaan. Loppujen lopuks ei me oltas koko palvelua tarvittu koska Skagwayn keskusta on niin pieni et perille ois kävelly vartissa . Kaikilla kolmella oli hirvee nälkä, heitettii isommat reput huoneeseen ja lähettii ettii ruokapaikkaa. Turistisesonki oli loppumaisillaan, 24.9. tulis viimene turistilaiva ja sen jälkeen kaikki, siis oikeesti KAIKKI kaupat keskustassa menis kiinni, osa oli ottanu jo varaslähdön ja sulkenu ovensa lopullisesti vuodelta 2015 ja suurin osa oli just sillo perjantaina kiinni koska sinä päivänä ei kaupunkiin saapunu yhtään turistilaivaa joten miksikä sitä kauppojakaan auki pitäisi. Yks ainoo ravintola löydettiin avoinna lounasaikaan, se oli aika kummallinen yhdistelmä alaskalaista, italialaista, meksikolaista ja kreikkalaista keittiöperinnettä ja siltä ruoka maistuikin...
Käytii vaihtaa vähä lämpösempää vaatetta päälle ja lähettii tallustelee kohti Dewey Lake Trail Systemiä, trekkauspolkuja jotka yhistää Lower ja Upper Dewey -järvet ja vesiputouksia ja muuta kaunista. Matkalla polun alotuspisteeseen nähtiin kuinka saderintama lähesty muttei annettu sen häiritä, täällä Kaakkois-Alaskassa ei pääsis koskaan tekemään yhtää mitää jos aina jäis sisälle ko satais. Matka Lower Dewey Lakelle ei ollu kauheen pitkä mut polku oli aika jyrkkä ja maasto paikoin vähä haastavaa. Polku kulki pääosin metässä yhessä välissä oli kaunis näköalapaikka josta näki alas Skagwayn satamaan. Löydettii järvelle ja lähettiin kiertämään sitä vastapäivään, mikä osottautu vähän huonoks vaihtoehdoks sikäli että sitä kautta polun alkupää oli tosi selkeää ja helppokulkuista, mutta viimenen osuus kulki sellasten kivenlohkareiden yli ja tiheäkasvusen pusikon läpi ettei polkua nähny ollenkaa. Koska lähettiin liikkeelle aika myöhään ja minä ja Rosie pysäheltiin koko ajan ottamaan valokuvia alko aurinko jo painumaan mailleen siinä vaiheessa ko päästiin järven toiselle laidalle ja puiden katveessa oli aika pimeetä. Eksyttiin polulta aika pahasti ja kaikillä kävi jo mielessä että perse, tästähän meitä on varoteltu jo ekasta päivästä lähtien eikä tietty oltu kerrottu kellekään minne lähetään, yks otsalamppu vaan mukana eikä kellään eväitä. Tässä vaiheessa alko viel sataa kaatamalla. Jäljitettiin omat askeleemme takas edelliseen paikkaan jossa oltiin nähty puunrungossa trekkauspolun reittimerkki ja ruvettiin systemaattisesti kiertämään sen ympärillä kunnes löydettiin seuraava reittimerkki, joka oli muuten aika hyvin jemmattu... Oltii lievästi helpottuneita ko löydettiin takas pääpolulle. Olis voinu olla snadisti iisimpää jos oltas alotettu valosan aikaan tosta hankalasta osuudesta. Päästyämme hotellille vaihettii vaatteet ja lähettii iltapalalle, onneks illallisaikaan pari muutaki ravintolaa oli auki kaupungilla. Jännä huomio: Skagwayssa asuu tyylii pelkästää pari-kolmekymppisiä miehiä. Koko perjantain aikana, kun kaupungissa ei juurikaa ollu turisteja, näkemämme naiset pysty laskemaan yhen käden sormilla mut nuoria miehiä oli joka nurkalla. Ihan vaan vinkkinä kaikille sinkkutytyille .
Lauantaina oli koko reissun kohokohta eli junamatka White Passille! Oltii bongattu edellisenä iltana aamupalamesta johon mentii herkuttelemaan ja aaaaahh oli aivan ihana sellane 50-lukua henkivä kodikas kahvila josta sai oikee pannukahvia ja valtavia pinoja pannukakkuja ja tuhteja munakkaita ja kaikkee. Kasin jälkee starttas juna, joka puksutti 1898 rakennettuja kiskoja pitkin miltei 900m korkeuteen ylittäen jokia ja sukeltaen läpi tunnelien. Matkalla ylös meillä oli mieletön tuuri sään kanssa, aurinko paistoi eikä ilmakaan ollu ihan hirveen kylmä. Nähtiin vesiputouksia ja historiallisia muistomerkkejä joita oli asetettu tarvikkeita kantaessa nääntyneiden hevosten (reitti tunnetaan myös nimellä Dead Horse Trail, sen varrelle arvioidaan kuolleen kolmisentuhatta hevosta) ja radan varrelle rakennustöissä kuolleiden miesten muistoksi. Oli siistii nähä kuinka kasvillisuus ympärillä vaihtu hiljalleen junan kivutessa vuorten rinteitä ylöspäin. Suurin osa toiveikkaista kullankaivajista kulki Chilkoot Pass -solan läpi koska sen olosuhteet ei ollu ihan yhtä haastavat ko White Passin, mutta oli hulluu ajatella että matkan joka me kuljettiin junalla vajaassa kahessa tunnissa on aikoinaan taittaneet ihmiset jalan kantaen kymmeniä kiloja ruokaa ja varusteita, ja vieläpä moneen kertaan - Kanadan rajalla ratsupoliisit tarkasti että kaikilla rajanylittäjillä on tiettyjen säädösten mukaiset määrät ruokaa mukanaan ja se määrä oli niin suuri ettei sitä kerralla saanu kannettua. Ihmiset siis kiipes huipulle ja jätti kamansa sinne venailemaan ja lähti hakemaan uutta satsia, joskus tehden jopa seitsemän hakureissua ennenko varusteita oli riittävä määrä rajanylitykseen.
Mekin ylitettiin Kanadan raja, mutta tänä päivänä rajantarkastuspiste ei ole hetsillään virallisella maiden rajalla vaan pidemmällä sisämaassa - passeja ei kukaan ollu siis kyselemässä. Hengailtiin siellä huipulla hetki (oli sairaaaaan kylmä ja lunta) ja sit lähettii samaa reittiä pitkin alas. Päästii vähä alemmas ja alko sataa, onneks olin ehtiny räpsiä tuhatmiljoonaa valokuvaa jo matkalla huipulle. Puoliltapäivin oltiin sitte takasi Skagwayn keskustassa. Käytiin Skagwayn kaupunginmuseossa ihailemassa 1800-1900-lukujen vaihteen muotia, valokuvia, kullankaivajien esineitä ja karttoja sekä alueen alkuperäisväestön vielä pidemmälle ulottuvaa historiaa ja koristeita. Sit lähettii lauttaterminaalille Ana-Christineä vastaan, seki olis halunnu tulla meidän kanssa jo perjantaina mutta sillä oli töitä ni rassulta jäi junamatka väliin. Käytiin lounaalla ja sit mentii katsomaan The Days of 98 Show, joka kerto kullankaivajien ajasta paikallisen gangstan Jefferson "Soapy" Smithin (P.J. Petkunterän esikuva) tarinan kautta can can -tyttöjä unohtamatta. Oli ihan hauska esitys, Ana-Christine joutu lavalle tanssimaan haha . Iltapäivä vietettiin lähinnä shoppaillessa, lauantaina kaupunkiin oli siis saapunu kakski turistilaivaa ja ne kaupat jotka ei ollu lopullisesti sulkenu oviaan tältä vuodelta oli auki ja kaikissa oli hullut kauden päättymisalet eli turistikrääsää tuli ostettua niin itelle kuin ehkä joillekin kivoille ihmisilleki. Illalla kaikki meistä oliki sitte kiireisiä postikortteja rustatessaan, iltapalalla käytiin mainiossa intialaisessa ravintolassa jossa näytettii telkkarista jotain intialaista musiikkikanavaa - hämmentävää kuinka suurin osa musavideoista sijoittui joko lumisille vuorille tai sit johonki eurooppalaiseen/amerikkalaiseen valkoisten kansoittamaan suurkaupunkiin.
Sunnuntaiaamuna herättiin taas aikaseen ja mentiin aamupalalle samaan ihanaan Sweet Tooth Caféen jossa aterioitiin edellisenäki aamuna. Sitte reippailtiin Gold Rush Cemeterylle eli kultaryntäyksen hautausmaalle, josta löytyy monen sen ajan merkkihenkilön, kuten just Soapy Smithin sekä "kaupungin sankarin", Soapy Smithin ampuneen Frank Reidin viimeset leposijat. Ei vissiin sinä aikana kauheen monella ollu varaa sijottaa hautakiviin, ainoastaan pari alkuperästä kiveä sieltä löyty, suurin osa oli selvästi uudistettuja puisia merkkejä. Hautausmaalta lähti myös polku Lower Reid Fallseille eli Frankin mukaan nimetylle vesiputoukselle. Oli muuten komea näky, harmi vaan et tietenkin kameran akku loppu just ko olin ottamassa ekaa kuvaa putouksista. Onneks Rosie sai napattua pari fotoa ni näätte tekin vähä kui kaunista siellä oli!
Ennen puolta yhtätoista lähettii kävelemään takas hotellille, pakattiin laukut ja kirjauduttiin ulos. Lautta takas Juneauun lähti kolmelta eli terminaalissa piti olla kahelta, joten meillä oli siinä viel hyvin aikaa ihailla Skagwayn kaupungin vanhoja upeita rakennuksia ja shoppailla alennusmyynneissä vielä vähän lisää. Lauttamatka takaspäin hyödynnettiin opiskeluun eli kaikki meistä käytti suurimman osan kuuden ja puolen tunnin matkasta kurssimateriaalien lukemiseen. Puol kymmeneltä illalla oltii takas kotisatamassa ja Caley tuli onneks hakemaan meitä autolla ni ei tarvinnu kävellä kampukselle. Kaikkiaan reissu oli ihan huikee, varmaan siisteintä mitä toistaseks oon täällä Alaskassa tehny! Huikeudet jatkuu kohta, sillä kahen viikon päästä mama ja siskot saapuu visiteeraamaan meikäläistä, jee!
- comments