Kuten otsikko kertoo, tämä on nyt kolmas kerta noin puolentoista kuukauden sisään, kun yritän julkaista postausta. Kahdella aiemmalla kerralla homma kosahti tekstinjulkaisuvaiheessa, Kilroyn järjestelmä kirjasi meikän kertoheitolla ulos submit-nappia klikatessa ja kirjauduttuani takaisin sisään oli koko merkintä kadonnut bittiavaruuden mustaan aukkoon vaikka kirjoittamisen aikana näytölle ilmestyi säännöllisin väliajoin "tallennettu luonnoksiin" ilmoitus. Tarvinneeko edes mainita, että Kilroyblogsin jengistä ei ole kuulunut mitään vaikka laitoin palautetta ja pyysin yhteydenottoa tarkoituksenani selvittää, olisiko kadonneita kirjoituksia mahdollista palauttaa jotenkin.

Vahingosta viisastuneena kirjoitan tätä tekstiä nyt Wordiin, katson myöhemmin suostuuko Kilroyblogs yhteistyöhön vaiko ei… Kello on täällä yhdeksän kieppeillä illalla, kotiuduin vähän aikaa sitten taas iltaluennolta (jonka aihe ja PowerPoint-materiaali oli niin tylsä, että jopa luennoitsija myönsi sen ja toi meille karkkia ja mehua hyvitykseksi. Kehottaisin kaikkia opettajia ottamaan esimerkkiä!). Kovin paljon kirjoittamisen aiheita meikällä ei oikein ole, arki on arkea joka paikassa. Olin itsekin jonkinlaisen harhan vallassa, että kun lähden vaihtoon, niin joka hetki tulee olemaan jonkinlainen seikkailu, mutta eihän se niin mene. Totta kai näiden kuukausien aikana on karttunut monta hienoa kokemusta ja ystävää, mutta ei meikä täällä päivästä toiseen koe päätähuimaavia hetkiä. Se voisi jopa olla ehkä hieman uuvuttavaa jopa :D Alussa toki kaikki oli uutta ja ihmeellistä, nyt on tullut solahdettua sellaiseen arkirutiiniin, se on kai ihmiselle aika luontaista.

Meikäläisen päivät tosiaan kuluu tätä nykyä aikalailla kouluhommia paiskiessa. Suoritan siis neljää kurssia ja kaikkiin kurssisuorituksiin kuuluu kolme osatehtävää. Tällä hetkellä väännän melkein joka kurssilla toista osasuoritusta, ensimmäiset tehtävät palautettiin ennen kahden viikon pääsiäislomalle rynnimistä viime kuun alussa ja pari niistä sainkin jo takaisin. Siitä Organisational Communication Managementin tehtävästä, josta ei mielestäni tajunnut mitään, ja josta kitisin jonkin verran myös Facebookissa, kuittasin A:n ja Human Resource Managementistakin tuli B. Jaksan hokea kaikille paikallisille opiskelijoille sitä, ettei täällä saamillani arvosanoilla ole mitään väliä Suomen päässä, kunhan läpäisen kurssit niin homma on pulkassa. Sisälläni asuu kuitenkin ilmeisesti pieni perfektionisti, joka saa meikän joka aamu raahautumaan sinne kirjastoon ja kuluttamaan sitä pulpetin penkkiä kaikki ne tunnit, jotka vaaditaan edes hiukan paremman arvosanan saamiseen. Tai sitten kyse on ihan vaan perustavanlaatuisesta suomalaisesta syyllisyydentunteesta ja luterilaisesta työmoraalista, mene ja tiedä. Joka tapauksessa hommasta on pakko olla jotain hyötyä sitten proseminaaria ja opinnäytetyötä nakuttaessa, sen verran akateemista meininki täällä on. Koska Unitec on Institute of Technology eikä yliopisto, olin valmistautunut samanlaiseen opiskelutyyliin kuin suomalaisessa ammattikorkeassa. Kuinka väärässä sitä voikaan ihminen olla… Istuin kirjastossa viimeksi yhtä paljon ylppäreihin päntätessä.

Ettei nyt ihan kouluhommien kuvailuksi menisi, niin mainitsenpa, että pääsiäislomasta suurimman osan vietin siis Australian itärannikolla Surfers Paradisessa. Oli vähän niin kuin treffit reppureissaajasiskon kanssa. Ei oltu nähty moneen kuukauteen, kliffaa oli. Harmittavasti sää ei oikein suosinut, paratiisissa tuli yhdeksästä päivästä seitsemänä vettä ja tuuli oli välillä ihan käsittämätön. Onneksi parina ensimmäisenä päivänä sentään oli hieno sää ja pilkahteli se aurinko aina välillä niiden sadekuurojen välillä. Rusketusrajat tuli siis hommattua, sentään.

Ennen lomaa käytiin yhtenä viikonloppuna isolla porukalla reissulla vähän pohjoisempana paikassa nimeltä Bay of Islands. Ne pari päivää voin tiivistää aika hyvin kertomalla purjehtineeni, nähneeni delfiinejä ja pingviinejä, uineeni meressä enemmän kuin tarpeeksi (mm. yöllä, kun rantavesi oli täynnä mitälie pieneliötä, jotka saivat veden pärskeet hohtamaan kuin ne olisi valaistu alhaalta päin UV-valolla), lilluneeni hostellin ulkoporealtaassa viinilasi kädessä (terkkuja Ruohikkopolulle, kyllä täälläkin osataan!), dyynisurffanneeni, ottaneeni aurinkoa ja tanssineeni hostellin baarin pöydällä reppureissaajien kanssa. Varsin onnistunut viikonloppu siis.

Vähän tuoreempiin aktiviteetteihin lukeutuu viimeviikkoinen vaellusreissu Aucklandin länsipuolella Waitakeren luonnonpuiston maisemissa. Kolme tuntia, kymmenen kilometriä, joista ensimmäiset neljä pelkkää tiukkaa ylämäkeä kinttupolkua pitkin. Puunjuuria törrötti siellä täällä ja joku valopää oli keksinyt "helpottaa" kipuamista muotoilemalla polulle rappusia, jotka olisivat sopineet korkeutensa puolesta jättiläiselle. Kaikki neropatit varmaan tajuaa, että hikeähän siinä tuli vuodatettua tippa jos toinenkin, mutta kyllä kannatti. Maisemat oli aivan huikeat ja kasvillisuus samoin. Välillä tuntui kuin olisi ollut keskellä viidakkoa, lopuksi käveltiin merenrannalla laskuveden aikaan ja hiekkaa tuntui olevan silmänkantamattomiin. Puolentoista viikon päässä häämöttää toinen, pitempi vaellus paikassa nimeltä Rangitoto. Katsotaan, miten paljon meikäläisestä on jäljellä sen reissun jälkeen…

Vaellusten lisäksi meillä on team Candinavian (kuusi kanadalaista + yksi ruotsalainen + meikäläinen) kanssa suunnitteilla reissu Uuden-Seelannin pääkaupunkiin Wellingtoniin. Tarkoitus olisi suunnata sinne junalla parin viikon kuluttua, reitin pitäisi kuulemma olla varsin kaunis.

Tässä vaiheessa voin kenties myöntää, että väittämä, jonka mukaan meikällä ei olisi kovin paljon asiaa, taisi olla väärä. Näin sitä käy kun ei päivitä kahteen kuukauteen. Täällä on ehtinyt tulla jo syksykin ja voi perkele (anteeksi äiti), kun on hyistä! En ollut itse edes tajunnut asiaa, mutta maristessani kämppikselleni luihin ja ytimiin tunkevasta kylmyydestä, tämä totesi, että ei mikään ihme, jos täällä on kylmä, kun Etelämantereen ja Uuden-Seelannin välissä ei ole mitään estämässä arktisen viiman puhallusta. Että sellaista. Nukkumaan mennessä meikä paahtaa huoneeni patteria ensin täysillä, kiskoo päälle paksuimmat kaapista löytyvät sukat ja collegen, kiroaa yksinkertaisia ikkunoita ja niiden surkeaakin surkeampia tiivisteitä ja haaveilee tuplapeitosta. Päivisin kiskon sitten ohutta kevättakkia tiukemmin ylle ja unelmoin villakangastakista, joka riippuu turvallisesti vanhempien kodin vaatehuoneessa Porvoossa. Väittäisin jopa, että tämä uusiseelantilainen hyinen viima on pahempaa kuin kotimaan paukkupakkaset, ilma on niin kostea meren läheisyyden takia, että meikäläinen ainakin hytisee enemmän tai vähemmän koko ajan. Kaiholla katselen vaatekaapin shortsipinoa ja muistelen niitä päiviä, kun pänttäsin kurssikirjoja ulkona auringonpaisteessa. Nyt kipitän 200 metrin matkan kirjastoon minkä kintuistani pääsen ja tunnen joka kerta sisälle päästessäni yhtä suurta kiitollisuutta. Voin kertoa, että saunaa on ikävä tällä hetkellä.

Pahemminkin kuitenkin voisi olla, paikallisten mukaan olematon kesä (jep, täällä oli kuulemma tänä vuonna surkein kesä 50 vuoteen), korvautuu nyt sillä, että aurinko sentään paistaa edelleen. Normaalisti tässä vaiheessa vuotta sataisi enemmän tai vähemmän päivittäin. Uutta-Seelantia kun ei tosiaan hellitä australialaistyyppisellä ilmastolla, ehei. Britannian dominiossa sääkin on ehtaa saarivaltiota. Kasvatan siis paksumpaa nahkaa ja hekumoin ajatuksella heinäkuun helteistä, joiden toivon olevan todellisuutta palatessani Suomeen.

Nyt nukkumaan, huomenna pitäisi jaksaa taas nousta ajoissa nakuttamaan raporttia organisaation johtamisesta. Onneksi illalla on tiedossa ystäväni Alisonin synttäribileet, jotka neiti päivänsankari on nimennyt Ali's 22nd birthday blackoutiksi. Palaan asiaan lauantaina, katsotaan onko perjantai-illasta kerrottavaa vai ei :D Jos ei muuta niin kamerasta sentään saattaa löytyä todistusaineistoa. Julkaisukelpoisuus tosin ei ole taattu, kaikesta päätellen.

Julia kuittaa, kuulemisiin!