Tata viestia ei ole kirjoitettu Railayn rannoilta, silla netti maksoi siella pyoreasti 6 kertaa enemman kuin mihin olimme tottuneet. Muutenkin kyseessa oli melko mielenkiintoinen paikka. Jo paasy kehutuille rannoilla osoittautui hankalammaksi kuin oletimme. Meita kusetettiin jo Bangkokin juna-asemalla, vaikka ostimme lipun viralliselta lippuluukulta (tai tassa luulossa ainakin edelleen olemme). Sohittuamme Surat Thanin juna-asemalla tiehensa jos jonkinmoista vedattajaa - ostetut liput eivat ole voimassa, niita voi kayttaa vain kaupungista, jonne juuri nyt olisi sopiva kyyti jnejne - kuvittelimme olevamme enemman tai vahemman selvilla vesilla, kunnes bussi dumppasi pienen lankkarilastinsa satunnaiseen metsikkoon Krabin kaupungin lahistolle. Taalta otimme pakotettuina ja aivan liian vasyneina pikkubussin keskustan laitureille, koska emme halunneet jo periaatteen kannalta ostaa vedattajilta enaa mitaan. Laiturilla kuitenkin alkoi toinen aanekas show. Veneet eivat lahde kuin tietyn verran ihmisia kyydissa, paitsi jos ostaa juuri nyt edullisen paketin jolla paasee toiselle laiturille jolta veneet kulkevat tauotta, jnejnejne. Lopulta tormasimme kahteen varsin isokokoiseen israelilaiseen, joiden kanssa otimme veneen pienella ylihinnalla paastaksemme matkaan samantien. Railaylla harhailimme kohti Tonsain rantaa, jolla tiesimme olevan lukuisia halpoja bungaloweja. Nousuvesi oli kuitenkin ylhaalla, joten vene oli jalleen ainoa vaihtoehto. Viereisen majatalon yohinta oli 4000 bahtia, ja ihmiset sen mukaisia. Taistelimme aikamme vauraiden turistien keskella marinoituneiden vittuilevien ja pelkkia dollarinmerkkeja edessaan nakevien rantapoikien kanssa, ja lopulta paasimme jalleen maksamaan ylihintaa saapuaksemme jarkevien majoitusvaihtoehtojen luo. Lahtopaivana tosin kuulimme etta oli olemassa myos toinen, mysteerisempi polku jota pitkin olisi mainiosti paassyt myos nousuveden aikaan lapi.

Siina missa rikkaampi ranta vilisi satunnaisia setelivanoja jalkeensa jattavia ylipainoisia herroja ja leideja, oli Tonsain ranta taasen jonkinlainen reppureissarikeskus. Suurin osa ihmisista tosin vaikutti tayspaisilta ja varsin rennoilta ja mukavilta, mutta toki mukaan mahtui - kuten kai mihin tahansa ihmisryhmaan aina ja ikuisesti mahtuu - oma osansa ylimielisia vittupaita, jotka laiskasti rastojaan sivuun hivoen katsahtelivat pitkin nenaansa uusia tulokkaita. Kuvittelin viela etta ehkapa kaikki on vain paassani, kunnes erehdyin kahteen kontaktinottoyritykseen kahden ylimielisemman lajin edustajan kanssa. Kumpikin keskustelu tyrehtyi alkuunsa, toinen koska en ilmeisesti ollut ollut matkalla tarpeeksi kauaa ja siten vain vaivainen markakorva jolle puhuminen on pahimman lajin ajanhaaskuuta, toinen yksinkertaisesti koska kaverilla oli aivan liian kiire kavella hitaasti rantaa edestakaisin nayttaen mahdollisimman hyvalta seka mahdollisimman elamantapareissarilta. Muuten rannalla tosin oli oikein mukavaa, lukuunottamatta korkeita hintoja joita ei oikein pakoonkaan paassyt (majoitukset siis hyvinkin edullisia, lahes kaikki muu yllattavan kallista). Pieni lisahuoli koitui havittaessani mukanani olleen kirjan ensimmaisena paivana. Emme edelleenkaan tieda veiko sen varasteleva apina (joita rannalla silloin talloin nakyi) vaiko unohtuiko se muuten vain johonkin. Kuvittelin sen unohtuneen veneeseen jolla saavuimme, mutta "keskustelu" vittupaisten rikkaan rannan venekuskien kanssa koostui lahinna kyselysta paljonko maksan jos kirja loytyy seka toistuvista kehotuksista palata asiaan neljan maissa - jolloin nousuvesi on juuri noussut uudelleen, ja ainoa tuntemamme kyyti Tonsaille on juuri kyseisten shakaalien veneella, luonnollisesti.

Elama Tonsailla soljui rauhaisaa tahtia auringossa maatessa, uidessa seka lukiessa. Loysin uuden kirjan paikallisen kiipeilyoppaan pitamasta pikkudivarista. Yksi paiva vierahti lahes kokonaan kummastellessa pienia rapuja, jotka laskuveden aikaan pyorittelivat kosteasta hiekasta ja syljestaan (tai mikalie erite olikaan kyseessa) pienia palloja kehamaisiin kuvioihin pitkin rantaa. Nousuveden saapuessa rakennelmat jaivat meren alle, mutta seuraavan paivan laskuveden aikaan ne kohosivat jalleen. Viimeisena iltanamme paadyimme pienen reggaeta jatkuvalla syotolla soittavan rantaravintolan tiskille juomaan yhdet. Ollessamme ainoat asiakkaat ajauduimme keskusteluun ravintolassa tyoskelevan miehen kanssa. Juttelimme rauhassa niita naita, ja jonkin ajan kuluttua mies pyysi meita mukaansa ravintolan taakse polttamaan kanssaan pyhaa yrttia. Punnittuamme hetken mahdollisia uhkakuvia - ryostoa, raiskausta, myyntia varaosiksi - paatimme etta mies ansaitsi luottamuksen varsin vilpittoman ulosantinsa perusteella ja otimme kutsun vastaan. Loysimme itsemme ravintolan takana sijaitsevan pienen bungalowkylan vieresta palmun alta, jossa nyt nimelta tuttu Nio (tai Nyo, tai Neo) asetteli viltille majastaan hakemansa tarvikkeet. Istuskelimme kaikessa rauhassa kynttilanvalossa tahtien (ja palmun) alla poltellen ringissa Nion kasin rakentamaa bambupiippua. Saimme tietaa etta han asui pienessa kylassa pohjoisemmassa, mutta kaytannossa kuitenkin bunkkasi suurimman osan ajastaan rantaravintolan takaisessa bungalowissa, silla monet ystavat ja osa perhettakin olivat myos taalla. Silloin talloin Nio kuulemma ajoi moottoripyorallaan Pohjois-Thaimaahan rentoutumaan, kun tunnelma rannalla kavi liian puuduttavaksi. Elama Tonsailla kasitti paljon yrttia, paljon musiikkia, ja turistisesongin aikana paljon uusia tuttavuuksia. Palattuamme ravintolan puolelle vietimme loppuillan fiilistellen musiikkia, juoden herkullisia hedelmamehuja ja keskustellen.

Pienena huomautuksena on mainittava, etta viimeistaan Tonsailla opimme jollain tavalla ymmartamaan niin yleista paikallista tapaa makoilla siella taalla keskella paivaa. Aurinko yksinkertaisesti on pahimmillaan niin jarjettoman polttava, ettei mitaan oikein jaksa tehda tai ajatella. Kirjan lukeminen viela menee melko mukavasti, mutta tyonteko tuntuisi kohtuuttoman ylivoimaiselta. Toki suuri osa paikallisista myos tyoskentelee taytta paata juuri talloin.

Seuraavana paivana lahdimme Tonsailta kohti Ao Nangia, ja sielta edelleen Koh Samuille. Veneessa keskustelimme pitkat patkat suomalaisen Pertin kanssa (vai oliko se Petri, aijai), joka oli vahitellen lopettelemassa 8 kuukauden lahinna Malesiaan ja Indonesiaan suuntautunutta matkaansa. Kateus iski ja kovaa, vaikka omakin matka on ollut tahan asti varsin onnistunut.