Perjantai. Ei ehkä ihan perinteinen sellainen. Tänään pidin ensimmäiset tunnit ja voin kertoa että kyllä jännitti! Enhän koskaan ole mitenkään suuresti nauttinut esiintymisestä, saati sitten ylenpalttisesta huomiosta vaan tuppaan jäämään taka-alalle. No, kaikki tämähän on heittänyt jo tämän viiden päivän aikana häränpyllyä kun minua viedään kuin pässiä narusta ja kaikki haluavat jutella kanssani. Myös ilmeisesti opiskelijoille tärkeintä on, että he saavat jutella 'natiivin', bulan, kanssa. Vaikka minähän en mikään natiivi englannin kanssa ole!

Työt on siis startanneet pikkuhiljaa. Olen oppinut jo huomaamaan että asiat täällä ei mene ehkä kuten ensin annetaan ymmärtää. Kolmannen päivän päätteeksi, kun olin jotenkuten selviytynyt tilaisuudesta jossa minun piti esittäytyä n. 50 ihmisen edessä, minulle sanottiin että aloitan tunnit maanantaina, mutta torstaiaamuna on 'tekninen tapaaminen'. Yhtäkkiä löysinkin itseni luokkani edestä ja jouduin 'pitämään' tunnit ihan ilman mitään varoitusta ja tälle päivällekin eteeni lyötiin kaksi luentoa 'epävirallisesti'. Se siitä maanantaialoituksesta! Onneksi 'opetan' vain yhtä ryhmää joiden kanssa tavataan kaksi kertaa päivässä alkaen klo 7 aamulla.. Ai niin aikaisin?

Täällä elämänrytmi on vähän toisenlainen kuin kotona Suomessa. Sen olen kauhukseni joutunut huomaamaan kun pahviseinien läpi alkaa kello 4 aamulla kuulumaan jonkinlaista uskonnollista joilotusta (toivottavasti en tällä kommentilla loukannut ketään..) ja viimeistään klo viisi on kaikki samaa tyttöjen asuntolaa asustavat tytöt jo täydessä puuhassa (eli meteliä riittää). Ei kai auta kun totutella samaan elämänrytmiin joten tänään löysin itseni pystystä klo 4:50, valmiina aamujuoksulle johon uusi luottoystäväni minut mukaan pyysi. Juoksu tapahtui rapistuneen urheilukentän ympäri huidellessa, paikassa johon näköjään useampikin paikallinen kokoontuu aamulla juoksulle. Ihan ymmärrettävää sinänsä koska en minäkään lähtisi noille kapeille kaduille juoksentelemaan kun autot, mopot ja pyöräilijät huitovat siellä hallitun näköisessä kaaoksessa menemään..

Tunteetkin menevät vuoristorataa, välillä olen haltioissani tästä paikasta ja kaikesta tästä uudesta, välillä iskee epätoivo onko minun todella pakko viettää vielä seuraavat 99 päivää täällä? Mutta kaikki tekevät niin kovasti töitä minun eteeni täällä että viihtyisin. Ei tarvitse kuin mainita sivulauseessa että juon kahvia aamulla ja seuraavana aamuna aamiaispussissani, joka siis kiikutetaan kuninkaallisesti ovelleni joka aamu, löytyi paikallista kahvia ja kun mainitsin että kotona syön aamuisin munakasta oli leivän (höttöpullan joka oli täytetty suklaalla) sijaan tänä aamuna tarjolla munakasta ja juotavaa jugurttia.

Viikonloppuna olisikin ohjelmassa vähän lähiseutuihin tutustumista ja varmaan pitäsi miettiä mitenkä sitä nyt sitten lähtee noita tunteja pyörittämään..

-Jenni