Kaikki on uutta ja outoa, minä olen uusi ja outo. Miten tälläinen introvertti kotikissa päätyy pienen indonesialaiskylän 'julkkiseksi' -ainoaksi länsimaalaiseksi?

Kolmas päivä menossa, ja alan jotenkin selvitä alkushokista minkä kohtasin kun piiiitkän matkustamisen jälkeen saavuin aamukolmelta pääkallopaikalle, pieneen Paren kylään keskelle Javan saarta. Mihin minä olen oikein itseni laittanut? Täälläkö minun pitäisi olla seuraavat kolme kuukautta? Lähdenkö heti maitojunalla takaisin, itkisinkö itseni uneen?

Mitään noista en vielä ole tehnyt, vielä sitkuttelen täällä. Tulin tänne työharjoitteluun joka täytyy koulun puolesta suorittaa. Sainpa siis päähäni tammikuun pimeänä päivänä kun koulun sähköpostiin kolahti ilmoitus Internship Asia -ohjelmasta hakea mukaan. Kaukokaipuu Australian reissun jäljiltä oli taas kasvamassa sietämättömäksi ja 80 päivää auringotonta Suomen talvea sen sai aikaan. Jonnekin eksoottiseen ja jännittävään ja lämpimään paikkaan oli haettava, miksei siis Indonesiaan!

Vihdoin kesäkuussa alkoi tapahtua ja harjoitteluja järjestävältä taholta tuli kuusi eri paikkaa valittavaksi joihin haettiin harjoittelijoita, iskin silmäni paikkaan jossa opetetaan paikallisille englantia ja jossa työnkuvaan kuuluisi niin englannin opettamista kuin markkinointisuunitelman tekoa. Miksei siis ihan passeli paikka International Business -opiskelijalle?

Järkkäsin matkan niin, että lähdin jo elokuun puolivälissä ensimmäisenä etappina Pariisi. Siellä olisi häät joihin sain kutsun ja koska Pariisissa on aina kiva käydä päätin viettää siellä viikon paikallisen ystäväni Annan huomassa. Sieltä jatkoin Kreetalle missä ihana kaksoissiskoni työskentelee matkaoppaana ja sieltä jatkoin suoraan tänne Indonesiaan.

Täällä siis olen jo 'julkkis'. Huomasin naamani komeilevan isossa banerollissa kun huristeltiin moottoripyörällä pikkukujia. Kukaan ei ollut kertonut että tässä kyläpahaisessa ei paljoa länsimaalaisia ole (lue: olen ainut) ja että minun naamalla mainostetaan alkavia englannin kielen kursseja. Olenkin jo joutunut monta kertaa pällisteltäväksi ja jopa kuvattavaksi, sen verta ihmeellinen täällä olen. Ja loppunsa en ole edes kovin paljoa omasta pikku sopestani poistunut. Koska pelkään eksyväni, koska en halua kerätä huomiota liikaa yksin kulkemalla ja koska indonesialaisen kulttuurin mukaan on lähes säällittävää liikkua yksin.

Kyläpahaisesta en siis osaa paljoa muuta sanoa kuin että unohtakaa kaikki perinteinen malli kylästä, tämä ei ole sellainen. On vain katuja joiden varsilla pieniä taloja (tönöjä).

Aikamoinen kolme kuukautta siis edessä. Väistämättä tulen varmasti potemaan järjetöntä koti-ikävää ja kokemaan kulttuurishokin josta aikasemmilla reissuilla ei ole paljoa tarvinnut kärsiä mutta tämä jos mikä kasvattaa minua varmasti ihmisenä ja saa esiin uusia puolia. Ei ihan tavallinen reissaajan tai harjoittelijan kohde. Kuka haluaa lyödä vetoa siitä selviänkö kunnialla koko kolme kuukautta vai palaanko maitojunalla kotiin?

-Jenni