Profile
Blog
Photos
Videos
"Perhaps travel cannot prevent bigotry, but by demonstrating that all peoples cry, laugh, eat, worry, and die, it can introduce the idea that if we try and understand each other, we may even become friends."
- Maya Angelou
Palatessani sunnuntaina Samraongiin, kävimme Philippén kanssa läpi asioita, joita hän oli koululaisille opettanut ja mitä opettaisimme seuraavalla viikolla. Keskustellessamme kävi ilmi, että luokat ovat hyvin eritasoisia ja erikokoisia. Oppilaita saattoi enimmillään olla 40. Muistiinpanovälineitä ei ollut vaan kaikki perustui ääneen toistamiseen. Eli meidän piti pysyä hyvin yksinkertaisissa sanoissa ja ilmauksissa.
Opettaisimme kahta luokkaa aamulla (klo 9-11) ja kahta iltapäivällä (klo 14-16). Välissä oli lounastauko koimajoituksessa. Koulu sijaitsi noin kahden kilsan päässä ja sinne pyöräiltiin maantien vartta joka päivä. Maisemat olivat hyvin maalaismaiset, pelkkiä peltoja silmän kantamattomiin sekä pieniä puisia taloja pölkkyjen päällä siellä täällä. Huvittavinta olivat kylän lapset. Kun he näkivät valkoisten ihmisten pyöräilevän kylän raittia pitkin kouluun, kaikki juoksivat talojensa pihoilta tien varteen vilkuttamaan iloisesti: "Hello, hello hello!!!" ja osa halusi läpsäyttää ylävitosen. Näin tapahtui joka kerta, vaikka pyöräilimme aina samaa reittiä ja he näkivät meidät joka päivä. En ole koskaan tuntenut itseäni yhtä tervetulleeksi :D
Joka aamu avuksemme koululle tuli paikallinen koordinaattori Pete, joka tulkkasi oppilaille ohjeitamme. Haimme hänet aamuisin järjestön toimistolta. Phlippé tosin sanoi, että jampasta ei ollut ollut hänelle juurikaan apua. Saapuessamme koululle, lapset huutelivat heti Hellota ja kerääntyivät ympärillemme kuin opetuslapset konsanaan. He vain seisoivat hymyillen ja tuijottivat. Koulun käytävillä kulkiessamme oli ihan normaalia, että lapsijoukko seurasi perässämme. Rituaali toistui joka päivä. Siinä tuli kyllä todella eksoottinen olo :D
Aamutunneilla lähinnä avustin Philippéä ja seurasin miten homma toimii. Philippé oli päättänyt opettaa kellonaikoja ja maskuliinin ja feminiinin eroja. Yhdessä luokassa ei osattu kello edes khmeriksi, joten se asetti hieman haasteita opettamiselle :D Olin sitä mieltä, että Philippén opettamat asiat saattoivat olla hieman liian vaikeita oppilaille. Ehdotin Philippélle, että seuraavan päivänä voisimme opettaa heille persoonapronomineja ja paikallisten eläinten nimiä. Päivän kuumimmaksi ajaksi pääsimme kolmen tunnin tauolle kotimajoitukseen. Oppilailla oli myös useamman tunnin tauko samaan aikaan. Lounastauolla sattui yllättävä käänne. Kävi ilmi, että saksalaisella huonetoverillamme Louisella oli täitä. Hän oli mitä todennäköisimmin saanut ne thaimaalaisesta orpokodista, jossa hän oli työskennellyt ja yöpynyt ennen Kambodzaan tuloaan. Louise oli kauhuissaan ja Philippe sattui olemaan ainoa, jolla oli kokemusta täistä. Hän sanoi kokeneensa saman omien lapsiensa kanssa. Hän lupasi kammata Louisen tukan läpi täitä poistaen, yksi kerrallaan, koska kylän ainoassa apteekissa ei ollut täishampoota. Louisella oli aika hemmetisti tukkaa, mikä tarkoitti sitä, että jouduin opettamaan yksin koko iltapäivän.
Hieman jännitti mennä yksin takaisin ja opettamaan. Lapset ovat kuitenkin kuuliaisia täälläpäin ja varmaan valkoinen olemukseni sai heidät hämmennyksestä hiljaiseksi. Koordinaattorimme Petekin alkoi yhtäkkiä oudon avuliaaksi. Hän oli vierelläni ja auttamisvalmiudessa koko iltapäivän. Kaikki sujui oikein mallikkaasti. Palattuani kotimajoitukseemme, Philippé halusi tietää miten opetus oli sujunut. Kerroin hämilläni, että koordinaattorimme oli ollut todella avulias ja oli jopa halunnut minun pyöräilevän hänen kanssaan toimistolle. Toimisto oli ihan eri suunnassa kuin majoitukseni, mutta en kehdannut kieltäytyäkään. Philippéa tilanne nauratti ja hän kertoi, että kun Pete oli kuullut, että länsimaalainen nainen tulisi opettamaan seuraavaksi viikoksi, hän oli udellut Philippélta: "Is she blonde?? Is she beautiful??" . Selittää paljon :D
Opettamisessa haastavinta oli saada lapset ymmärtämään mitä todella tarkoitetaan. Yksittäisiä sanoja oli helppo opettaa, mutta kokonaisten lauseiden opettaminen oli vaikeampaa. Yritimme opettaa lapsia kysymään toisiltaan Who are you ja vastaamaan I am …. Tämä oli tehtävä pareittain ja menimme parilta toisen luo toistaen lausetta. Kun yritin sanoa lapselle: Who are you? I am Maria, hyvin usein lapsi toisti täsmälleen samoin. Eli he eivät ymmärtäneet, että I am kohdalla heidän tuli sanoa oma nimensä, ei minun nimeä. Kun yritin uudelleen: Who are you? I am … say your name, lapsi toisti kaiken kuin papukaija. Päivän päätteeksi emme olleet varmoja, olivatko he todella ymmärtäneet lauseen merkityksen ja päätimme, että seuraavana päivänä pysyisimme sanoissa. Pete kertoi minulle ja Philippélle, että ensimmäisen yhteisen opetuspäivämme jälkeen lapset olivat luulleet meitä sisaruksiksi!? Ymmärtäähän sen, Philippé oli tumma, ruskeasilmäinen ja hänen puheessaan oli vahva ranskalaisaksentti. Minä olin sinisilmäinen ja valkoinen päästä varpaisiin, ilman aksenttia. Olimme toistemme täydellinen vastakohta :D
Meillä oli opetusta vain kolmena päivänä, koska kuukauden viimeinen torstai oli vapaa ja perjantaina alkoi entisen kuninkaan nelipäiväiset hautajaiset Phnom Penhissä. Kahdeksi viimeiseksi päiväksi menin orpokotiin. Olin käynyt orpokodissa jo orientaatioviikolla eikä se vaikuttanut niin ankealta paikalta kuin olin kuvitellut. Lapset vaikuttivat siellä iloisilta ja kovin tyytyväisiltä oloonsa. Tietenkin tämä oli niitä parempia orpokoteja, koska eihän kukaan länsimaalainen tulisi töihin orpokotiin, jossa lapset eläisivät ankeudessa.
Orpokodissa asui myös useampia lapsia, joita olin opettanut koulussa samaisella viikolla. Kun aamulla saavuimme paikan päälle, useampi lapsi huuteli jo kaukaa: "Hello Maria!!!" Noloa tunnustaa, mutta itse en tiennyt yhdenkään nimeä, he muistivat minun nimeni vain kolmen päivän jälkeen. Orpokodin lapset olivat aivan tavattoman suloisia ja ikähaarukka oli 2-vuotiaasta 15-vuotiaaseen. Lapset saivat asua orpokodissa koko elämänsä jos niin halusivat, joten varsinaista yläikärajaa ei ollut. Vapaaehtoistyöntekijät opettivat lapsille englantia myös orpokodissa, joten nämä lapset saivat englannin opetusta kaksi kertaa päivässä. He olivatkin yleensä parempia englannissa kuin muut koululaiset.
Orpokodin lapsilla oli hyvin vaatimattomat tarpeet. Useimmat heistä halusivat vain istua sylissä tai pitää kädestä kiinni tai näyttää piirustusta, jonka olivat tehneet. He halusivat vain kosketusta ja hieman huomiota. Orpokodissa oli vain muutama paikallinen työntekijä ja lapsia oli ainakin 20. Heidän onnekseen orpokotiin tuli vapaaehtoisia lähes joka viikko, joten lapsilla riitti hoitajia/opettajia.
Pääsimme heti raksapuuhiin orpokotiin saapuessamme. Pihalle piti rakentaa uusi, sementoitu käyttävä. Ensin piti kaivaa maata, sitten hakea kottikärryillä ämpäriin hiekkaa, valaa sementtiä ja levittää se alueelle. Kaikki tämä trooppisessa kuumuudessa. Onneksi lapset halusivat osallistua kaikkeen. Parhaimmillaan työnsin kottikärryjä, jossa oli täysämpärillinen hiekkaa sekä lapsi kyydissä. Ajattelin, että jos se ei käy kuntoilusta niin ei sitten mikään. Perjantaihin mennessä olimme saaneet käytävän valmiiksi ja kaikkien osallistujien käden jäljet ja nimet painettiin sementtiin. Joten kädenjälkeni löytyy samraongilaisen orpokodin pihalta, jos minusta tulee kuuluisa ;)
Viimeisenä yhteisenä iltanamme Samraongissa, päätimme lähteä koko porukka paikalliseen puistoon viettämään iltaa. Kaksi paikallista koordinaatoria tulivat mukaamme. Ensin kävimme ostamassa paikallista erikoisuutta, palmuviiniä (palm tree wine) jostain kyläkojusta. Juoma tuli avannepussia muistuttavassa paketissa ja se oli asetettu muoviämpäriin. Meitä oli 10 henkeä ja ostimme 14 litran pussin, joka maksoi noin muutaman euron per tyyppi. Menimme puistoon maistelemaan sitä ja se ei todellakaan ollut kaikkien mieleen. Paras tapa juoda sitä oli olla haistamatta sitä. Se maistui itse tehdylle sahdille, mutta ajattelin, että maassa maan tavalla. Promilleja siinä oli vain jotain 4. Pikkusuolaisena ei ollut sipsejä vaan grillattuja sammakoita, toukkia ja katkarapuja. Maistoin kaikkia, pidin eniten sammakoista. Ne oli tosi rapeita!
Viinin loputtua lähdimme paikalliseen karaokepaikkaan. Kyllä, niinkin olemattomassa kylässä kuin Samraong on jopa kaksi karaokepaikkaa, koska se on ainoa viihdyke siellä päin. Baarit ovat samanlaisia kuin Japanissa eli karaokea lauletaan omalla porukalla omassa huoneessa. Tarjontaan kuuluu oluet sekä oma karaoke-emäntä, joka tarjoilee olutta ja laittaa nauhalta sen laulun, jonka haluaa laulaa. Lauluja sai sekä khmeriksi että englanniksi. Koordinaattorimme tykkäsivät laulaa yksin, me muut lauloimme porukassa. Jopa minä, jonka lauluääni muistuttaa dinosauruksen huutoa :D Kaikki joivat muutaman oluen (myös minä, joka ei juo olutta), laulettiin muutama biisi ja pyöräiltiin kotiin kahdeksitoista.
Perjantaina koitti lähdön hetki. Neljä vapaaehtoista jäi ja kuusi lähti. Yövyimme kaikki eri hostelleissa Siem Reapissa, koska halusin säästää ja herätykseni lauantaina oli kello kuusi aamulla. Kävimme vielä yhdessä illallisella sekä kokeilemassa paikallisia hierontapaikkoja. Siem Reapin keskustasta, etenkin Pub Streetin läheisyydestä, on lukuisia hierontapaikkoja kadulla. 15 minsan niska- tai selkäheironta maksaa noin euron. Hierontapaikoissa on myös paljon kala-altaita, joissa voi kokeilla miltä tuntuu kun kalat syövät kuolleen ihon jaloista. Olen halunnut kokeilla sitä jo kauan, mutta reppureissaaja kaverini Josh sanoi, että se kannattaa tehdä vasta reissun lopussa. Josh oli kokeillut kalahierontaa Singaporessa ja hoidon jälkeen hänen jalkapohjansa olivat niin arat, että hän pysty hädin tuskin kävelemään.
Lauantai-aamuna aamulypsyn aikaan olin hereillä, enkä tarkemmin ottaen ollut nukkunut juurikaan koko yönä. Olin niin paniikissa siitä, että varmasti heräisin kellon herätykseen, että heräsin tunnin välein tarkistamaan kelloa. Olin ostanut 22$ venelipun Battambangiin, koska Lonely Planet mainosti reissua kauniina ja kokemisen arvoisena. Venereissun kesto näin kuivana kautena oli 8 tuntia. Vaihtoehtona olisi ollut puolet halvempi, neljän tunnin bussimatka. Se ei ollut ihan sellainen reissu mitä kuvittelin sen olevan….
- comments
Lady Marianne Junila of Glencoe Olit paikassa, jossa ei tarvitse hautoa länsimaalaista, eksistentialistista ahdistusta siitä, onko elämälläni tarkoitusta ja itselläni merkitystä. Sanoisin, että olet etuoikeutettu!
Marjatta Junila Onpa sinulla hienoja kokemuksia. Koulut sielläpäin taitaa olla tosi heikosti varustettuja ja oppilaat sitäkin innokkaampia. Kokemuksesi muistat varmaan lopun ikää.
Lord Juhani Meillä on varsin pulleita sammakoita myös Tuolpun lähisoilla.