Profile
Blog
Photos
Videos
5 päivän loma antoi ryhmittymällemme erinomaisen mahdollisuuden pidennettyyn viikonloppumatkaan. Päätimme pienen keskustelun jälkeen lähteä ajamaan kohti pohjoisessa sijaitsevaa Ubud-nimistä kaupunkia, joka matkaoppaitten mukaan on kuuluisa taidegallerioista ja -kaupoista. Delegaatiomme kasvoi villakompleksimme sisällä yhteensä 9 hengen suuruiseksi ja possujunamme lähti 8 skootterin voimin päristelemään kohti pohjoista. Matka osoittautui melkoisen raskaaksi jo pelkän ryhmämme koon takia, sillä tällaisella porukalla reissaaminen oli melko hidastempoista. Löysimme tiemme kuitenkin Ubudiin, ja päätimme pienen keskustelun päätteeksi suunnata ensin lähellä sijaitsevaan apinatemppeliin. Ketut-niminen(nimistä lisää seuraavassa) paikallinen kuuli keskustelumme ja ehdotti opastavansa meidät perille, sillä oli itsekin menossa sinne töihin. Lähdimmekin Ketut:n perään ja ajoimme selkeästi nopeampaa reittiä suoraan apinatemppelin edustalle kohdaten matkalla upeita maisemia.
Tässä vaiheessa tarinaa on syytä valaista hieman Balilaisten nimeämiskulttuurista. Balilaiset nimeävät lapsensa heidän syntymisjärjestyksensä mukaan. Ensimmäinen lapsista on aina joko Wayan tai Gede, vanhempien valinnan mukaan. Toinen lapsi on nimeltään Made, kolmas Nyoman ja neljäs Ketut. Viidennen lapsen kohdalla kierros alkaa taas alusta, eli hänen nimensä on taas joko Wayan tai Gede. Vaikka meille suomalaisille viidennen lapsen nimen miettiminen kuulostaa hassulta, ovat useat tapaamamme paikalliset olleet järjestysnumeroissa kymmenen paikkeilla. "Järjestysnimen" lisäksi balilaisten nimessä on etuliite I miehillä ja Ni naisille. Vasta tämän jälkeen voi ihmisillä olla oikea etunimi. Esimerkkinä loistava Bahasa Indonesian professorimme "I Made Rajan", joka on perheensä joko 2. 6. tai jopa 10. lapsi. Balilaiset haluavat kuitenkin tulla kutsutuksi nimenomaan järjestysnumeronsa kanssa, joka herättää pientä ihmetystä 10-lapsisen perhelounaan kohdalla, mutta ilmeisesti niistäkin selvitään.
Joka tapauksessa lähdimme heti Monkey Forestiin päästyämme "pikaiselle" lounaalle, joka ei varsinaisesti mennyt putkeen. Valitsemamme ravintola tuntui kokkaavan annokset yksi kerrallaan, sillä ensimmäisen ja viimeisen aterian saapumisen välillä oli noin 45 minuuttia. Lopulta saimme kuitenkin kaikki annoksemme ja suuntasimme apinametsään. Metsään sisäänpääsy maksoi 20,000 rupiaa eli alle 2 euroa. Lisäksi ovella myytiin banaaniterttuja alle eurolla. Banaanitertut olivatkin melko hupaisa asia omistaa metsässä, sillä apinat olivat todella innostuneita niistä. Ne myös tiesivät jotenkin, jos niitä oli piilotettu reppuun tai taskuun. Monet apinat kävivät suorastaan käsiksi ja vierailijoita kehotettiinkin laittamaan kaikki irto-omaisuus ja korut visusti talteen pikkuryöväreiden varalta. Metsä oli hieno kokemus ja apinoita oli kiva kuvata kun ne hyökkäsivät pahaa-aavistamattomien turistien kimppuun.
Palattuamme skoottereiden luo huomasimme harmiksemme, että vanha ystävämme Ketut oli syömässä heti parkkipaikan vieressä, vaikka aikaa viime näkemästä oli ainakin 3 tuntia. Hän lopetti heti ruokailun meidät näkiessään ja kysyi minne menemme. Koitimme vastata jotain väkinäistä kotiinpaluusta, kunnes joku kysyi josko hän tietäisi jotain yöpymispaikkaa. Ei yllättänyt kun herra totesi vievänsä meidät hyvään paikkaan. Yritimme kysellä häneltä haluaisiko hän jotain rahaa palveluksistaan, kun hän jo kaasutti pois. Läksimme kuitenkin varauksella seuraamaan häntä ja Raunon ja Sakun yrityksistä saada kontakti, ymmärsimme vain hänen haluavan hieman rahaa, mutta summaa hän ei suostunut kertomaan. Päädyimme hänen mukanaan kuitenkin alueelle, jossa oli monia yösijoja. Kävimme muutamassa ja päädyimme paikkaan, jossa saimme 3 parisänkyistä huonetta, joihin luvattiin kaikkiin lisäsänky (9 kun meitä oli). Kun otimme vihdoin ystävämme Ketutin kanssa puheeksi rahan, hän sanoi haluavansa 100,000 rupiaa eli noin 10 euroa. Tässä vaiheessa laitoimme heti mestaritinkijämme Sakun asialle. Saku kertoi jätkälle jopa hieman isälliseen sävyyn, etteivät asiat toimi ihan tällä tavalla maailmalla ja lähetti kaverin 20,000 rupiaa rikkaampana kotiin.
Vaihdettuamme vaatteet suuntasimme takaisin Ubudiin. Vierailimme muutamassa temppelissä, jotka matkaoppaiden mukaan olivat kuuluisia ja ne olivatkin melkoisia näkyjä. Rauno bongasi katumyyjiltä juuri perjantaisin esitettävän paikallisen tanssiesityksen ohjelman, johon hän sai innostettua kaksi muuta ryhmän jäsentä mukaan. Ennen tanssiesitystä oli kuitenkin vielä rutkasti aikaa, jonka käytimme Ubudin kuuluisilla basaareilla. Itse tavaraa ei oikeastaan Sakun hankkimaa paitaa lukuunottamatta tarttunut mukaan ollenkaan, mutta paikka oli erittäin potentiaalinen tuliaisten hankinta paikka. Tavaraa oli valtavasti ja todella hienoa, mutta sitä ei halunnut raahata koko viikonloppua mukana. Kaupunki oli muutenkin oikein mukava, ryhmän yllätti tosin jälleen kerran turistien määrä, joka oli Kutan luokkaa.
Tanssiesityksessä oli jo koulun orientaatiosta tutun näköistä tanssia, mutta "musikaalissa" esiintyi myös tarina, johon ei tässä kirjoituksessa syvemmin perehdytä. Tanssi oli itsessään todella mielenkiintoinen ja kiva kokemus, vaikka siitä saikin maksaa melko suolaisen turistihinnan 80,000 rupiaa eli vajaa 8 euroa. Valokuvat kansioissamme kertonevat enemmän kuin me tässä kykenemme kirjoittamaan. Esityksen jälkeen etsimme käsiimme muun porukan, joka oli Sakua lukuunottamatta istumassa iltaa ruotsalaisessa ravintolassa. Saku oli aikaisemmin illalla valittanut huonoa oloa ja mennyt etukäteen asuinpaikkaamme. Saimme Panulta ohjeen tulla jalkapallokentän vieressä olevaan paikkaan, ja kun totesimme olevan kentän toisella puolella, päätimme reippaasti oikaista kentän poikki. Idea kuulosti pimeässä oikein hyvältä, mutta kun ensimmäinen tytön kiljahdus liejuun astumisen seurauksena kuului, tajusimme kentän olevan lähes kokonaan mutavelliä. Pääsimme kuitenkin (jalkineinemme) toiselle puolelle kenttää ravintolaan, joka suureksi yllätykseksi oli ruotsalainen. Päivän erikoinen oli muunmuassa ruotsalaiset lihapullat.
Päästyämme kioskin jälkeen kotiin tajusimme harmiksemme lisävuoteiden puuttuvan kokonaan. Saku oli hereillä ja kertoi paikalla olevan sittenkin vain yksi varasänky. Annoimme herrasmiehinä lisäpedin tyttöhuoneeseen ja nukuimme kolmistaan isohkossa parisängyssä. Saksalaisen pariskunta sai väliinsä ruotsalaisen herrasystävämmme. Yö ei sujunut varsinaisesti suunnitelmien mukaan, sillä Sakun tauti osoittautui odotettua pahemmaksi ja hän viettikin iltansa pitkälti kylpyhuoneen puolella. Oli selvää, ettei Saku jatkaisi viikonloppumatkaamme aamua pidemmälle.
Tarina jatkuu seuraavassa kirjoituksessa.
- comments
Heikki Moro! Näitä blogeja on tosi hauska seurata täältä Suomesta, kun itellä on tarkotus lähteä ensi keväänä samaan rumbaan. Enien sapettaa, että kerkesitte viedä mun loistavan ja nokkelan bloginimen! :D Noiden hintojen sisällyttäminen tarinaan on hyvä, niin tietää vähän mitä kukakin on mistäkin maksanut. Toivottavasti jallajalla aka pakkisekasi helpottaa :) Pitäkäähän hauskaa!