Profile
Blog
Photos
Videos
Kolmas etappi alkaa olla lopussa.
Kuten matkalla yleensakin, on jalleen viime paivina ollut luvassa runsaasti ohjelmaa ja yllatyksia; olin seuraamassa livena Iraniin lahetettavaa maksullista tv-lahetysta Behrouz Vossoughin konsertista (kyseinen herra, jota myos Iranin James Bondiksi kutsutaan, on harmaahiuksinen herrasmies, joka nayttelyn lisaksi esittaa kuvaruuduissa ja kaiuttimissa korviahivelevia musiikkisuorituksia) ja loysin itseni puolenyon aikoihin kavelemasta Universalin studioiden tuotantoalueelta All Acces Pass ranteessani. Okei, rehellisesti sanottuna en ymmarra kuka maksaa saadakseen telkkariinsa edella mainitun konsertin, mutta maailmassa on tietty reilut kuusi miljardia individuaalia, joista suurimmalla osalla on vielapa kattavammat musiikilliset tiedot ja taidot kuin allekirjoittaneella.
Sunnuntaina kerasimme eurooppalaisen kolmoisententen eli suuntasimme Malibuun ranskalaisen Albanin ja englantilaisen Emman kanssa (vastoin yleisia stereotypioita, Alban ei ole tummaihoinen vaikka han onkin Ranskasta ja pelaa jalkapalloa). Vietimme rattoisan paivan rannalla kuka surffaten ja valokuvaten, kuka kirjaa lukien ja kuka palaen Kalifornian auringossa. Paikalliseen variin sulautuminen alkaa tulla paiva paivalta helpommaksi, silla surffikaupan myyjakin on antanut joka vuokrauskerran jalkeen alemman hinnan ja viimeisimpana bonuksena sain viela avaimenperan muistoksi, joko taalla pain on erittain loyhat kanta-asiakasehdot tai sitten holmoa turistia on vain hoynaytetty ensimmaisilla vuokrauskerroilla. Saimme ententemme kanssa erittain amerikkalaisen kokemuksen (vielapa huokeaan 2,20 dollarin hintaan) kun juutuimme Losin sunnuntairuuhkaan bussilla. Lopputuloksena vajaaseen 50 kilometrin matkaan kului aikaa liioittelematta tai valehtelematta hulppeat nelja tuntia. Onneksi paikallisissa busseissa on valkkyvat tv-ruudut jotka tarjoavat sloganin mukaan liikkuvaa hupia: opin etta lentopallo keksittiin vuonna 1895 ja etta 550 kiloinen hevonen popsii vuoden aikana seitseman kertaa oman painonsa verran murkinaa. Illalla suuntasimme vasyneina, onnellisina (ja joku ehka hieman syvemmin ruskettuneenakin) the Grove ostarille nauttimaan ranskalaishenkisen illallisen kalifornialaisella viinilla maustettuna. Tuttuun tapaan koko seurueeltamme (viisi henkea) kysyttiin henkilollisyystodistukset. 19-vuotias, tosin virallisesti 23, Albankin paasi nauttimaan Golden Staten viinikoynnoksien antimista ja Emma saattoi 25-vuotiaana jopa tuntea itsensa imarrelluksi tarjoilija Jonathanin eleesta.
Nyt seuraa paljastuksia, joten jos elatte viela OC:n aikaa ja haluatte varjella myyttianne Etela-Kaliforniasta niin hypatkaa yli seuraava kappale. Palmut eivat ole luonnollisia kasveja Kalifornian kuivassa ilmastossa vaan vehreys ja kyseiset puut ovat modernin kastelujarjestelman ja miljoonien vesigallonien aikaansaannos (tosin yhdessa lampiman ilman kanssa). Tasta syysta San Franciscolaiset eivat ole turhan innoissaan SoCalin asukkaiden elamantyylista naiden viedessa huikeat maarat divetymonoksidia ja jattaen nain ollen vahemman pohjoisen asukkaille; joku saattaisi tassa tapauksessa kayttaa vertausta taytekakkua leikkaavasta hevostelijasta, joka leikkaa kakusta pienen palan, laittaa sen sivuun pienelle lautaselle ja ottaa koko alkuperaisen kakkulautasen itselleen. Etela-Kaliforniassa ei myoskaan aina ole tosi kivaa ja lamminta ja repun kanssa matkustaville hiippareille (eiko suomen kieleen kyeta keksimaan muuta sanaa backpakkerin tilalle?) Los Angeles ei ole kovin hyva kohde (onneksi meikalla onkin mukana sininen lentolaukku). Illalla tarvitsee poikkeuksetta pitkahihaista asustetta kun lampotila laskee reiluun 50 paikalliseen termiseen yksikkoon. Losin ymparisto on myos kortteleita ja kortteleita toistensa peraan joten jos haluaapi esimerkiksi paasta Venice Beachilta Hollywoodiin Walk of Famelle ja paattaa kayttaa ainoastaan bussia, kannattaa matkaan varata tunti 20 minuuttia aikaa, ruuhka-aikana viela rutkasti enemman. Kaupunkien rajat eivat myoskaan ole kovinkaan selkeat vaan korttelien keskenkin voi tulla kyltti "Welcome to the city of Santa Monica" vastaan. Kaikki nayttaa siis aina paremmalta tv:ssa. Silti, LA ja sen ymparisto on jotakin todella suurta ja alun hammennyksen jalkeen alkaa kaupunki avautua ihan eri tavalla, varsinkin jos paasee tekemisiin paikallisten kanssa (jotka ovat muuten erittain avuliaita ja hyvakaytoksisia suurin osa).
Viimeisena paivana kuuntelin Santa Monicalla Tyynenmeren aaltoja, join jaakahvia ja loysin erittain tyylikkaan antikvariaatin, jossa ostokuitit kirjoitetaan viela kasin ja varustetaan kauppiaan allekirjoituksella; eleganttius ja ritarillisuus elavat siis viela. Starbucksissa asioimisesta sanon viela sen verran, etta kun tiskin takana oleva neiti/tati kysyy useimmiten nimea tilauksen yhteydessa (jotta kahvi/frappucinomuki lisakermavaahdolla ja kinuskikastikkeella loytaa omistajansa) niin kannattaa suomalaisittain vain keksia itselleen toinen nimi. Alun Lauri ( "Se tavataan L-A-U-R-I !") -holmoilyn jalkeen sumpinsiemailu on sujunut huomattavasti jouhevammin kun olen sanonut nimekseni Larry, Lawrence tai Zack. Nimea kannattaa siis myos aina vaihtaa, koska silloin saa olla kuka haluaa ja LA:ssahan kenesta vain voi tulla kuka tahansa; ensi kerralla taidan olla Bob. Illalla menimme Marion kanssa Downtowniin estupendoon meksikolaiseen ravintolaan, jossa halpa meksikolainen ruoka kalpeni herkkuja (nachoja, burrittoja ja margariittoja) notkuvan poydan edessa. Jatkoimme la Pasadenan kaupunginosaan, joka sisaltaa hauskoja putiikkeja, ravintoloita ja illanistujien suosimia baareja. La Pasadenassa on melko hintavia asuntoja (Marion mukaan noin miljoonalla saa sielta jonkunlaisen lukaalin) ja suojatien voi ylittaa diagonaalisesti suoraan vastakkaiseen kulmaan niin halutessaan, hurraa. Myoskin: kuulopuheiden mukaan kun hienon alueen jalkeen menee valtatien yli niin paasee erittain rikolliseen ja koyhaan ymparistoon, jossa matkalainen voidaan hyvinkin kohteliaasti tulla vapauttamaan ylimaaraisista kantamuksistaan, esimerkiksi painavasta lompakosta tai kamerasta. Muualla LA:ssa taskun pohjalla tilaa vievat kolikot voi antaa joka kadunkulmassa majailevalle kodittomalle ja tupakkamiehet paasevat myos katevasti eroon keuhkoahtaumatautia aiheuttavista tuotteistaan, vielapa 50 sentin hintaan niin halutessaan.
Ennen lentokentalle suuntaamista kavaisin viela paikallisella ostarilla Beverlyn ja La Ciennegan kulmassa; shoppailijoille muutaman kerroksen kokoinen mall on erittain hyva vaihtoehto, varsinkin jos haluaa kuluttaa yhtaan enemman rahaa. Takaisintulomatkalla hostellille pysahdyin viela Penguin storessa (kaupat ovat taalla kummalliseen aikaan auki, keskimaarin 11 a.m - 11 p.m eli ei kannata herata kahdeksalta aamulla), jonka myyja oli harvinaisen palvelualtis, kohtelias ja vielapa melko epateennainen; vastapainona LAX:n lentokentan ykkosterminaalin skotlantilaisravintolan, McDonald'sin seinalle oli teipattu lappu: "We retain the right to refuse service to any individual".
Vajaat kaksi viikkoa Losissa ovat olleet opettavaisia ja mielikuva Kaliforniasta on muodostunut astetta realistisemmaksi. Tekemista on ollut paljon ja isossa kaupungissa lisaa nahtavaa loytyy sita mukaa kun aikaa ehtii siella viettaa. Iso kaupunki.
Next stop: the Last Frontier
Minun Amerikkani:
- Liikenneruuhkat
- Lentokentat
- Nimen tavaaminen/toistaminen useita kertoja ihmisille
- Kymmenia kilometreja pitkat kadut
- Subway
- Amerikkalainen tv
- comments