Profile
Blog
Photos
Videos
Menopäällä. Ubudista on taas taaperrettu eteenpäin. Taaperrus-sanan käyttö on oikein, koska matkan teko on oikeesti ollu aika vaikeeta mun vatsataudin ja Eevan, noh.. naistaudin takia. Näistäkin koettelemuksista huolimatta olemme löytäneet sen ensimmäisen ennalta suunnitellun lomapaikan, Gilin saaret. Tähän asti ollaan siis likimain menty liki fiilis pohjalta, tosin yleisten bussireittien vankeina.
Gilinsaaret ovat siis tunnetulle yleisölle kolme pienen pientä saarta Lombokin saaren luoteisrannalla. Lombok taas on seuraava saari Balista itään. Pienen pieniä nämä ovat siksi, koska ne kävelee puolessa päivässä kevyesti ympäri. Suurelle yleisölle nämä on tosiaan Gilin saaret (Gili Trawangan, -Air ja -Meno), mutta oikeesti Gili tarkoittaa Lombokin kielellä saarta ja näitä Gili- alkuisia saaren nimiä on ympäri Lombokin rannikkoa toistakymmentä. Mutta jos joku selailee Aurinkomatkojen, Finnmatkojen tai Tjä-tjä-tjä-Tjäreborgin mainoslehtisiä ja silmiin osuu lomakohde Gilin saarilla niin voi olla varma, että näitä saaria sillä meinataan. Ja jos mennään niin tarkaksi, että oikein saaren nimi mainitaan niin me ollaan Menolla. Siksi on Meno päällä.
Nimi tässäkin kohtaa on harhaanjohtava, sillä tämä saarista keskimmäinen ja vähiten asuttu on varsinainen pommiin nukkujan unelma. Ei ainuttakaan diskoa (! J ), muutama rantakuppila tai turisti bungalowissaan saattaa soittaa jackjohnson- tyyppistä surffimusiikkia, koko saaren ympäri kulkee hiekkaranta ja jos tahdot niin et välttämättä näe kymmentä ihmistä enempää päivän aikana. Meilläkin oli aluksi vaikeeta saada kyseinen meno päälle. Ensimmäisenä iltana kun saavuttiin alkoi jo ilta hämärtää ja piti vaan saada katto pään päälle yöks. Noh, näinkin rauhallisessa paikassa löytyy aina myyntimiehiä uusien turistien kimppuun ja yks sedistä veti meidät perässään keskelle saarta omille bungaloweilleen, josta me loppujen lopuks päädyttiin ottamaan huone yhdeks yöks reiluun ylihintaan, verrattuna siihen minkälainen se kämppä oli. Siinä illalla istuttiin kuistilla ja molemmat poti pahaa oloa, väsymystä ja likaisuutta ja päätettiin että mennään seuraavana päivänä vähän parempaan 'hotelliin' yöks. Se maksoi vähän enempi, mutta kämpät oli tiilitaloja ja isot ja siistit sisältä ja aamulla sai aamupalaa samaan hintaa. Idis oli tuolloin olla siinä pari yötä ja sitten siirtyä Gili Trawanganille, missä on paljon enempi ja halvempia majoitusvaihtoehtoja. Kumpikaan ei oikeesti ois halunnu edes vaihtaa saarta vaan pysyä yhdessä paikassa ja olla vaan. Noh, eilen sitten lähdettiin tutkimaan saarta enempi koska tähän asti oltiin oltu vaan tuolla itä-etelä osissa missä suurin osa ravintoloista ja hotelleista on.Ehdittiin kiertää liki koko saari ennenkun paukahdettiin pohjoisrannalla kolmen bungalowin keskittymään ja piruuttain kysyttiin hintoja. Mamma kertoi luvun ja räknättiin sen olevan puolet vähempi kuin edellisessä hotellissa. Päätös syntyi suhteellisen nopeasti: 'Tänne jäädään'. Käytiin nukkumassa se yks yö kalliissa hotellissa venäläisten keskellä ja tänä aamuna raahattiin reput ja rinkat uuteen majaan. Ainakin nyt tällä hetkellä kun kirjoittelen tässä kuistilla, matkaa rantaan on noin 10 metriä eikä olla nähty kahden veneen lisäks muita ihmisiä, tuntuu että valittiin ihan oikein kun tultiin tänne. Muuten viime päivinä ollaan makoiltu rannalla, kauaa ei pysty tosin lojumaan kun aurinko on aika pirun kuuma näillä leveyspiireillä. Huomenna mennään snorklaamaan, pitäis kuulemma olla hienot korallit ja paljon kaloja ja kilppareita. Ei tässä oikein tekemistä edes kaipaa, ollaaan vaan ja luetaan ja ihmetellään. Kolmen viikon päästä ollaan kuitenkin Singaporessa ja tälläsestä rauhasta ja yksinäisyyden tunteesta ei sit taas ole tietoakaan.
Nyt neljä päivää myöhemmin mä ajattelin jatkaa tätä blogia ja sulkea ympyrän sillä ollaan taas kerran eksytty Ubudiin. Kahden viikon reissulla tää on jo kolmas kerta tässä kylässä, on siis ihan kiva, että me myös tykätään tästä paikasta. Mutta niin. Gili Menolla oli leppoisaa, saatiin taudit hoidettua alta, oltiin vaan, käytiin snorklaamassa ja nähtiin yks iso kilppari. Täytyy silti sanoa, että jos Menolle on menevinään ja veteen haluaa niin vaikka se koralli on ihan siinä 50 metrin päässä rannasta niin minä ainakin suosittelen veneen vuokraamista, jotta pääseen helposti oikeaille paikoille. Me mentiin sellasella 'kyllä me ite pärjätään'-asenteella ja vaikka nähtiin korallia ja kaloja niin kaiken sen vaivannäön jälkeenkin en ihan usko, että nähtiin kaikkea mitä vesillä siellä on tarjota. Noh, käytiin kuitenkin ja oli kivaa. Menolta jäi semmoiset muistot muutenkin, että jos vähän näkee vaivaa ja tutkii niin saa paljon enempi vähemmällä rahalla. Me tutkittiin koko saari ja löydettiin halvin ja yks hienoimmista bungaloweista. Käytiin läpi ravintoloita ja löydettiin paikka josta sai ainakin yhtä hyvää jollei parempaa ja aidompaa ruokaa kuin 'turistikuppiloista', mutta vaan hinnalla jolla paikalliset syö, eikä sillä neljä kertaa kalliimmalla, jolla turisteja syötetään.Ja turisteilla tarkoitetaan siis niitä lomailijoita, joilla on sama määrä rahaa käytössä kuin meillä, mutta niiden loma kestää kaks viikkoa ja meidän rahojen on riitettävä 3 kuukautta. Gilille pitää ottaa mukaan luettavaa, aurinkorasvaa, paljon pikkurahaa ja semmonen mieli, joka ei koko ajan halua tehdä jotain. Niin, ja budjettia sopii kasvattaa vähän jos haluaa makean veden suihkun, meillä tuli hanoista vaan merivettä.
Näin ollen tukka tahmeana lähdettiin viiden päivän jälkeen aamun sarastaessa pikku puuveneellä kohti Lombokia. Eeva puristi alkuun rystyset valkoisena penkkiä pienen ' pien puujolla aallokossa'- trauman takia, mutta hollantilais- ja ruotsalaiskumppaneiden jututtaessa Eevankin matka sujui kivasti ja 30 minsan kuluttua oltiin Lombokin puolella. Siitä ruotsalaisesta ja toisesta vene-traumasta myöhemmin lisemmin. Ensimmäinen kylä oli satamapaikka Bangsal, josta saatiin ilmeisesti onnella vähän halvempi charter-bussikyyti Sengiggiin, jossa oli tarkoitus viettää yö. Ilmeisesti sen takia, että luultiin, että julkinen bussi ois kuljettanu meidät rutkasti halvemmalla, mutta kun kaik sanoi, ettei niitä kulje ja täällä päin ei mitään aikataulukylttejä tai ilmoituksia ole. Minkäs siinä sit teet. Päästiin silti sulavasti Sengiggiin ja muutaman ihoon liimautuvan asian (t-paita ja myyntimiehet) takia lähdettiin etsimään halpaa bunkkeria, missä organisoitua ja päästä oikeaan suihkuun. Saatiin kämppä ja 'puhtaat' vaatteet niskaan ja lähdettiin tutkimaan Sengiggin kehuttua rantaa.
Ranta nyt ei kaikessa pituudessaan ja mutkaisuudessaan ollut niiiin järkyttävän hieno. Ehkä mustalla hiekalla oli osuutta asiaan ja se sai biitsin näyttämään likaiselta. Muutenkin oli niin kuuma päivä että me viihdyttiin hyvin varjossa vesipullon sisältöä tuhoten. Siinä rantakivetyksellä istuksiessa meidän seuraan liittäytyi semmonen hauska vanhempi lombokilaismies, jolla silläkin oli salkku mukanaan. Se siis meinaan sitä että niillä on aina jotain myynnissä. Astetta parempi asia oli, ettei tää herra yrittänyt myydä eikä tyrkyttää mitään vaan se ihan tyytyväisenä istu meidän seurassa ja juteltiin varmaan tunti kaikesta. Liittyen sitten sotiin maailmalla tai turismiin tai Indonesiassa koulunkäyntiin tai Suomeen, rahaa, erilaisiin ihmisiin, kaikki käytiin läpi. Oli hirveen kiva rupatella paikallisen kanssa ilman senmoista pakonomaista tarvetta ostaa jutustelun päätteeksi jotain. (vaikka tälläinen on yleensä pelinhenki)Yleensä jos joku haluaa tulla juttelemaan niin sillä on aina joku bisnes taustalla. Tää setä vaan lopuks kiitti seurasta ja sanoi että 'Te ette taida haluta tuliaisia, mä taidan tästä lähteä sitten jatkamaan matkaa'. Oishan se varmasti tykänny jos oltais ostettu kello hotelliyön hinnalla, mut senmoiseen köyhäinavustukseen meillä on aika vähän rahaa tällä hetkellä.
Rannalta siirryttiin sitten pääkadulle. Kiireen vilkkaa ostettiin lisää vettä, koska heikotus alkoi jo tuntua polvissa. Syötiin keittolounaat paikallisessa kahvilassa ja poistuttiin hotellille lepäilemään. Se on meinaan kumma kuin näissä kuumissa maissa ei tartte mitään tehdä ja silti iltapäivällä voi hyvin mennä oikoselleen pariks tunniks. Illan hämärtyessä haettiin sitten illallispaikkaa ja osuttiin ruokalaan jonka nimen mä olen jo unohtanut, mutta siellä tarjoilijat oli hirmu iloisia ja juttelivat koko ajan ja saatiin ilmaiset alkudrinkit (ei tosin mitenkään mieltäräjäyttävän makuiset) ja jälkkärinä kahvit ja friteeratut banaanit (paljon paremman makuiset!) ja oikeesti jo pelkkä pääruoka molemmilla oli tukahduttavan täyttävä, joten unille poistuivat aivan ääriään myöten täytetyt väsyneet reissaajat. Illan aikana ravintolan omistajakin tupsahti paikalle. Oli hirveen avulias, kyseli ja antoi vinkkejä, vaikkakin lievästi väärää informaatiota. Osasi monta fraasia suomeksi ja hauskuutti muutenkin. Oli kiva ilta. Sitten paukittiin hotellille ja unille. Mä olin jo aikaisemmin päivällä ennustanu, että unia voi pieni meteli haitata, koska meidän hotelli sijaitsi keskellä paikallisten asuttamia kulmia. Lisäksi kivenheiton päässä oli moskeija. No ääntähän riitti, pitkälle iltaan (meidän petiaika on järjestään ollut 9n korvilla) lapset huusi, moottoripyörät huusi ja keskellä yötä moskeija huusi. Muslimien on rukoiltava 5 kertaa päivässä ja esirukous tulee kovaäänisten kautta sieltä moskeijasta ja niin lujalla että varmasti kaikki kuulee. Keskellä yötä, en tiedä mihin aikaan, tuli sitten yksi viidestä eikä tarttenut tällaisen jumalattoman miehenkään nukkua sen rukouksen aikana. Niin ja se ei ollut mikään 15 rivin 'isä meidän' vaan juttua riitti ainakin puolen tunnin ajaksi, mutta mikäs siinä. Tällaista on reissaaminen ja sitten saatto hyvin nukkua taas pari kolme tuntia ennekuin naapuri auringon sarastaessa lähti töihin ja käynnisti sen putkesta puhki ruostuneen mopedinsa betonikujalla. Jep, takuuvarmasti toimiva herätys.
Ei mekään hirveen kauaa sitten sängyssä enää viihdytty vaan seiskan jälkeen oltiin jo ylhäällä. Pointtina oli lähtä ajoissa, että päästää ajoissa Lembariin, että päästään aikaisella lautalla ajoissa Padang Baihin, ettei mene Ubudiin saapuminen liian myöhäiseksi. Edellisiltana se ravintolan pomo sanoi, että meidän ulkomaalaisten kannattaa ottaa Lembariin mielummin taksi kuin julkinen kulkuneuvo, koska hinta on liki sama ja vältytään kahdelta vaihdolta ja yleiseltä häsellykseltä. Ei ihan. Hinta oli meinaan tupla. Hävettää myös tunnustaa (ja tätä ei saa 'aidoille' backpackereille kertoa) että me silti ajettiin sillä taksilla aina Lembariin asti. Tuli just semmonen olo että rikkaat länsimaalaisturistit ajaa hotellilta suoraan laivalle ja tutkii paikallista kadunvarsielämää ainoastaan taksin ikkunasta. Näin kävi tällä kertaa ja lupaamme parantaa tapamme, mutta sitten laskeskelin, että jos oltais julkisilla lähdetty koheltamaan niin ois voinu käydä niin että oltais missattu viimeinenkin bussi Padang Baista tänne Ubudiin ja jouduttu yöpyyn Padangissa. Näin ollen voitettu aika korvaa hävityn rahan ja me saadaan viettää pari päivää hienossa Ubudissa eikä tartte lorvia Padangissa yhtään. Niin.
Sitten siihen edellä mainittuun ruotsalaiseen ja toiseen venetraumaan. Sieltä Lembarista kulkee yleinen lautta(noh, lähes Tallinnan risteilijän kokoinen paatti) Padang Baihin Balille. Se matka on törky halpa kaikkiin muihin liikennemuotoihin verrattuna ja näin ollen meidänkin valinta. Tästä lauttalinjasta vaan on ollut puhe, ettei lautat kulje ajallaan, kalusto on mitä on, ajellaan kareille ja paatit voi syttyä tuleen. Tämän lisäksi siellä pikkuveneessä tutustuttiin siis ruotsalaismieheen, joka oli tullut ko. lautalla Lombokille ja sanoi, että niin kauhea Estonia- matka oli, ettei enää ikinä aio matkustaa lautalla täällä. Se mies muuten lensi takaisin Balille. (lentolippu 450'000 rupiaa, meidän lauttalippu 31'000rupiaa) No nää ajatukset mielessä, mä hyvin epäröiden astuin alukseen ja pelkäsin kaikkia kolinoita ja narahduksia. Oli Villen vuoro puristaa ne rystyset valkoisiksi. Onneks kyyti oli kaikin puolin tasaista, pientä keinutusta lukuunottamatta. Perille päästiin edellä aikataulua ja kuivin jaloin/ehjin nahoin. Matkaa helpotti myös ison indonesialaislauman lyöttäytyminen meidän seuraan. Ne oli ryhmä opettajia jotka olivat matkalla koulutukseen Jaavan saarelle ja olivat hirveen kiinnostuneita meistä ja Suomesta ja ihan kaikesta. Saatiin hyvin aika kulumaan kun vaihdettiin mielipiteitä ja otettiin valokuvia. On oikeesti hirveen kiva jutella näiden paikallisten kanssa ja saada oikeeta tietoa siitä minkälaista elämä täälläpäin maailmaa on. Onni oli siinäkin, että siinä ryhmässä oli pari englannin kielen opettajaa, joiden kanssa sitten kommunikoitiin ja ne sen lisäks, että ne halus jutella meidän kanssa, niin halusivat selkeesti puhua englantia ja parantaa omaa puhumistaan. Kaikki siis voittivat. Eeva sai puhua, kun se siitä niin tykkää, mä sain ajatukset pois kolinoista ja paikalliset tutustu meihin (ilman taka-ajatusta rihkaman myymisestä ylihintaan). Yhden miehen kanssa oltiin muun muassa yhtä mieltä siitä että Italia pelaa tylsää jalkapalloa ja että Valencian David Villa on ihan ehdoton futari Espanjassa. Fiksu mies se olikin.
Noh, päästiin Balin puolelle. Ehdittiin aikaisempaan Ubudin bussiin ja päästiin maaliin. Koska hyvä tuuri on vainonnu meitä koko päivän niin saatiin vielä sama hyvähintainen hotellihuone, jossa nukuttiin viime käynnilläkin. Idis oli olla vaan yks yö täällä ja sit jatkaa kohti pohjoista mutta hetki pidettiin palaveria ja päädyttiin oleen täällä vielä toinen yö. Eli sunnutaina vasta lähdetään kohti pohjoisrantaa ja Lovinaa.
Nyt mä olen kirjoitellu jo ihan liian pitkän tarinan, joten kiitos jos jaksoitte lukea loppuun edes osissa ja me päivitellään reissukuulumisia sitten varmaan Jaavan saaren puolelta. Nyt on siis tarkoitus siirtyä Ubudista Lovinaan ja pohjoisrantaa pitkin Gilimanukin satamakylään jossa odottaa taas lautta joka vie meidät seuraavalle saarelle eli Jaavalle. Siellä eka stoppi on varmaan temppelikaupunki Yogyakarta, ja veikkaan että seuraava blogi saatais eetteriin sieltä.
Näillä puheilla, lämpöä ja valoa talven keskelle!
V ja E
- comments