Heipsan keipsan!

Nyt on sitten vaihdettu maata ja mannerta. Eikä meidän lähtö australiasta ollutkaan ihan niin helppo kun oletettiin.Ensinnäkin ei siis saatu sitä 2 kuukauden viisumia indonesiaan niin kuin oli haluttu. Ja ei ne tuntunu oikein tietävän mitään sielä indonesian lähetystössä sillon kun soitin sinne... Viisumi vaatimuksissa lukee että kaikilla pitää olla paluu tai jatkolippu kun saapuu maahan. Me oltiin suunniteltu jatkavamme matkaa paatilla malesiaan eikä meillä mitään lippua ollut valmiina. Lähetystössä kun sanoivat että ei sitä tarvitse olla, pääsee ilmankin maahan. Lentokentällä tuli sit pieni tenkkapoo kun jetstarin tiukka mami sano ettei päästä meitä koneeseen ellei meillä ole jatkolippua. No ei siinä auttanu sit muu kun lähtee juokseen pitkin lentokenttää ettiin lentoyhtiöiden toimistoja että josko saatais liput, mut ei nekään pystyny myymään muita kun australiasta lähteviä lentoja. Seuraavaks juostiin hakeen nettiä missä olis myös tulostimet et saatais tulostettua lentoliput näytille. Jouduttiin vähän aikaa vielä odottaan vuoroakin kun koneita ei ollut kuin kaksi ja ilmeisesti muillakin oli sama ongelma kun meillä. Lopulta sitten ostettiin lennot jakartalta singaporeen uudeksi vuodeksi. Jouduttiin luultavasti maksaan ehkä pikkasen enemmän ku oltiin suunniteltu etukäteen mutta lennetään silti suht halvalla aasialaisella halpalentoyhtiöllä. Villestä tuli heti niin skeptinen et se ajatteli että ollaan onnekkaita jos ne ikinä päästää meidät maahan. Loppujen lopuksi kukaan indonesian päässä ei edes tarkistanu meidän jatkolippuja, joten tais olla vaan jetstarin omia keksimiä sääntöjä.

Lentokentältä päästiin sitten yömyöhään kotiutumaan kuta beachille missä meillä oli ensimmäinen yö valmiiksi varattuna halvasta hostellista. Hostelli oli kuitenkin meidän matkabudjetille hieman liian tyyris joten aamutuimaan lähdettiin heti metsästämään uutta asumusta. Hiki tuli patikoidessa pikku kujia ja tuskaillessa osotteiden ja olemattomien katukylttien kanssa. Mutta lopulta löydettiin kohtuullisen hintainen viihtyisä pikku home stay (tarkoittaa että omistaja perhe asuu itse samassa osoitteessa ja vuokraa ylimääräisiä huoneita matkalaisille). Pari päivää tallottiin Kutan katuja ja se oli kyllä ihan tarpeeksi. Aivan liikaa ihmisiä ja koko ajan joku tyrkyttämässä jotain tavaraa tai palvelua. Rantakaan ei ollut mitenkään järisyttävän hieno (ollaan totuttu liian hyvään australiassa) joten sinnekään ei viittinyt mennä päiviä viettämään. Saatiin kuitenkin ostettua bussiliput eteenpäin balin kierrosta varten. Löydettiin hyvä matkanjärjestäjä joka kuljettaa melkein yhtä halvalla kun paikallisbussitkin mut luotettavammin. Ja saatiin ostettua vielä avoin bussilippu joka kattaa melkein kaikki paikat missä halutaan käydä balilla ja säästettiin todella paljon rahaa.

Niin tosiaan siita avoimesta lipusta sen verran että saatiin 120000 rupialla eli alle 10 eurolla liput saaren (Kutalta Padang Paille) halki kahdella välistopilla (Sanur ja Ubud) eikä etukäteen tartte tietää milloin haluaa matkaa jatkaa. Kuulostaa liian hyvältä? No sitä se melkein olikin kun lähtöpäivä koitti. Aamulla kuudelta jo rynnittiin bussille, valittiin parhaat paikat (eturivi tietty) ja lähdettiin matkaan. Matkan piti kestää maksimissaan puoli tuntia ja 6.32 oli kello kun ekan kerran pohdittiin jotta minnehän ollaan menossa. Sanottiin kuskille, että ollaan Sanuriin menossa niin se oli että 'jaa, miksette te mulle aiemmin kertonu?'. Ajettiin sit Ubudiin, eli yli 50km (paremminkin yli 1h) harhaan ja Ubudissa saatiin sit odotella pari tuntia bussia takas Sanuriin. Siinä vaiheessa todella tuntui, että ne liput oli liian hyvät ollakseen totta. Nojoo, päästiin Sanuriin ja sieltä laivalla oikeaan määränpäähän eli Nusa Lembonganille. Pikku saari kolmen saaren ryhmässä tunnin lauttamatkan päässä Balin kaakkoiskulmasta. Meille tätä paikkaa oli kehuttu paljon kauniina saarena, jossa on helppo rentoutua ja/tai harrastaa.

Olihan se ihan jees. Ensimmäinen otos sarjaamme 'valkoista hiekkaa ja turkoosia vettä'. Molempia nimittäin oli, mutta päärantaa, tai sitä rantaa jolla me asuttiin vaivas ainakin ruuhkaisuus. Varmasti satakunta venettä oli parkkeerattu siihen satamaan ja vesi oli tosi matalaa vielä 50 metriä rannasta joten uiminen oli aika vaivalloista. Suurin osa näistä veneistä on paikallisten pikkujollia, joilla ne käy keräämässä merileväfarmeilta vihreät talteen. Ko. farmaus on isoin työllistävä tekijä saarella ja siks niitä veneitä oli niin sikana. Toinen näkyvä ja tuntuva haitta oli iso raksa siinä samalla rannalla. Vieri viereen ahdetut bungalowit, hostellit, hotellit ja muut majat tartti yhteisen rantakadun, jota paikalliset kivenmurikoista ja merivesisementistä hikihatussa kokosivat. Sama rakentamisen välitön läsnäolo oli jo Kutalla meitä vastassa ja on oikeesti tosi harmittava juttu.

No mutta saatiin me hyvähintainen kämppä liisattua kolmeksi yöksi ja päästiin tutkimaan saarta suuremmin. Vuokrattiin polkupyörät alle ja poljettiin saari läpi. Ja vaikka kuin oli maastopyörät alla niin oli hanuri kovin kipeä sen retuuttamisen jälkeen. Suomalainen mökkitie on sileintä silkkiä noihin kuoppiin verrattuna ja ylämäkiä oli ihan riittävästi. Päästiin silti määränpäähän eli Dream Beachille, toiselle puolelle saarta, missä oli oikeesti puhdas valkea hiekka ja veneetön rantavesi. Syy siihen oli että tasaisin väliajoin valkeaa hiekkaa pieksi polven korkuiset aallot (tai korkeammat), joten myös tavallinen uinti oli mahdotonta. Onhan noissa aalloissa kiva peuhata aikansa, mutta sitten kun on persvako ja muut arat paikat täynnä pienenpientä hiekanjyvää niin on parempi antaa periksi ja siirtyä auringon poltettavaksi. Oli silti kivaa pitkästä aikaa olla vedessä ja ottaa aurinkoa ja olla niinkun rantalomalla. Dream Beachsin kahvilassa lounaalla vaan kulminoitui se kolmas asia, josta yksin tuumin ei Lembonganilla tykätty. Nimittäin varmasti sekä syrjäisen paikkansa että turistien suuren määrän takia ruoka ja juoma on paljon kalliimpaa kuin Balilla. Ja sillä rahalla et saa samaa tavaraa kuin isomman mantereen puolella. Eli jos sinne päin suuntaa lomille ja on tarkoitus nauttia makuelämyksiä niin iso tukku rupioita on syytä varata takataskuun.

Jotain hyvääkin. Pyöräillessä nähtiin koko saaren kirjo, sieltä turistien bungaloweista lembongilaisten betonibunkkereihin. Ja maisemia, ja mangrove-metsää. Asuttiin kuitenkin vuosi ausseissa, jonka koko pohjoisreunaa peittää mangrove-metsä mutta piti tulla pikku saarelle Indonesiaan oikeesti näkemään niitä puita J. Vikan päivän aamu aloitettiin tyylillä, eli puurolla. Kyllä, ja annos oli täysin edellä mainitun vastakohtainen eli halpa ja niin iso, että joutuin jo tsemppaamaan että kaiken sai syötyä. Hyvä alku päivälle. Sitten saatiin hyvä tarjous snorklausreissusta, josta otettiin koppi ja kohta jo tutkittiin saaren vedenalaista elämää. Jo Whitsaundays-saarilla ja Great Barrier Reefillä snorklanneena sanon, että Lembongin snorkli oli vähän tylsä vaikka riutta itsessään oli ehkä monimuotoisempi ja kirjavampi. Se vaan on niin että kun eläintarhaan menee niin haluaa nähdä niitä elukoita, eikä niitä kiviä joiden päällä ja alla ne elukat nukkuu. Eli kalatarjonta oli selkeesti vähäisempi kuin mitä Aussien puolella oli. Samoja kaloja nähtiin paljon ja pikkukalat oli suurempilukumääräisiä, mutta ne isot kalat puuttui kokonaan. Yhtään mun päätä isompaa kalaa ei ollut, ja se on paha miinus se. Jälleen kerran tosin se fakta, että päästiin ylipäänsä veteen oli jo tosi hyvä juttu ja snorklaus on vaan aikas hauskaa puuhaa, teki hyvää meidän reissulle. Muuten olo meni lukiessa ja nukkuessa. Ja mistä jäi paha maku oli, että meidän rakennuksessa majaillut hiiri nakersi mun lempikuulokkeiden johdot atomeiksi. Hiiri ois saanu selkäänsä jossei Eeva olis estänyt. No, se tietää sitä että uudet kuulokkeet on hommattava kun Suomeen pääseen. Jos jollakulla on myydä tai tietää mistä ostaa Koss.n R40 kuulokkeet niin viestiä mulle päin. Kiitsa.

No, päästiin pois saarelta lauttakyydillä, joka ois ainakin meidän äitissä herättänyt pelonsekaisia tunteita ja Tiinassa vatsansekaisia mielialoja. Sen verran meinaan kävi meri, mutta mulla oli kivaa. Sitten hypättiin bussiin ja päästiin (taas) Ubudiin. Tällä kertaa ihan tarkoituksella. Rinkat selkään ja marssittiin tähän keskuskadulle, jossa meille tuli juttelemaan kaveri jolla oli tarjota katto pään päälle. (Oikeesti niitä kavereita tuli juttelemaan ainakin miljoona, kuka tarjosi kämppää, kuka taxia, kuka hierontaa jne) Hinta huoneelle oli sopiva ja kun todettiin, että tää luukku on paras missä tähän asti ollaan asuttu niin tänne päätettiin pariks yöks jäädä. Huone sisältää semmoisia ylellisyyksiä kuin kirkas kattolamppu, toimiva vesivessa, oikeat tyynyt ja ehjät seinät. Mikäs tässä on reissumiehen elellä J

Ubudhan on tunnettu Bali kulttuurikeskuksena, jossa pitäis olla tarjolla parhaat kansantanssit, veistokset, maalaukset, pilapiirrokset jne. Mua näitäkin enempi kutkutti tieto siitä, että täällä olis maan parhaat antimet ruuan suhteen ja tasokkaita kahviloita. Lonely Planet- kirjamme mainosti erästä halpaa ja mainiota warungia (ruokapaikka jossa normaalisti käyvät vain paikalliset syömässä hyvää ja törkeän halpaa ruokaa) ja mun oli sinne päästävä. No päästiinkin paikalle, tutustuttiin aussipariskuntaan joiden avulla saatiin tilattua ruokaa ja ihmeteltiin kuinka siellä oli pelkästään turisteja syömässä. Hinnatkin oli sen mukaiset. Pääteltiin että Lonely Planetin mainos on saanut turistiryntäyksen aikaiseks, jonka takia ravintola oli muuttanut isompiin tiloihin ja viisinkertaistanut hinnat. Paikalliset ovat kuulemma asiasta näreissään kun niillä ei ole enää varaa käydä sielä syömässä. Ymmärrettävää. No ruoka kuitenkin oli maan mainiota, itse korottaisin jopa sanoen, että paras tähän mennessä syöty annos Indonesiassa. Siitä siis kannatti maksaa se 77000 rupiaa eli 5 euroa. Maittavan lounaan jälkeen sanottiin taas sata kertaa'no taxi thank you' kun käveltiin takaisin hotellille ja jatkettiin Ubudin turistinähtävyyteen eli Sacred monkey forest sanctuaryyn. Lyhyemmin, luonnonpuistoon, missä on pyhiä temppeleitä ja paljon apinoita. No ei se tullut lyhyemmin mutta ainakin selvemmin. Kuitenkin, paikka itsessään on aika maaginen. Kaupungin laidalla on ihan villinä kasvavaa sademetsää jonne on rakennettu temppeleitä, portaita, siltoja, patsaita ja vaikka mitä. Niin ja villinä puissa eli niitä apinoita. Useimmille turisteille ne apinat olikin sitten ainoa asia mikä siellä oli näkemisen arvoista. Kauppamiehet möivät banaaneja portilla ja niitä matkalaukkukansa nakkeli simpansseille lähes transsissa. Joka kyltissä varoiteltiin, ettei apinoiden kanssa saa leikkiä ja banaanit tulee heittää niille turvallisen etäisyyden päästä mutta onhan se hienompaa saada matkamuistoksi digikuva, kun apina istuu olalla ja itse olet siinä penkillä kauhusta jäykkänä rentona kuin varrastikku hymyä irvistäen. Tämän kaiken jälkeen ihmetellään kun apinat kynsii rinnuksen verille tai repii tukan päästä ja mekon päältä. No me ei tähän hullutteluun lähdetty, naureskeltiin sivussa mielummin. Mun ainakin vaikuttaa paljon tuommoset isot luonnonpaikat, missä on 80metrisiä puita ja kymmenen metrin tiputuksiaja sinne on sitten vielä väliin tehty upeita temppeleitä. Tosi hieno paikka, enkä yhtään odottanu semmoista. Eevaa viehätti ainakin ne kämmenelle mahtuvat apinan poikaset, jotka kieltämättä oli aika sööttejä. Se on sitä kun katselee bambin ensiaskeleita, nyt vaan katseltiin kun pikkuapinat yritti pysyä puussa. Ja valokuvia niistä räpsittiin niin, että akku tyhjeni kamerasta joten etteköhän tekin saa nähdä muutaman vilauksen. Apinoinnin jälkeen taas hotellille,suihkuun ja iltapalalle. Maittavat kana-ateriat banaanimehuineen vyön alle ja nyt makaillaan sängyllä. Huomenna mennään tsekkaamaan ne maan kovimmat tanhut, katsotaan kuin tää jääräpää pallopelien ystävä lämpiää tanssahtelulle.

Ei mulla tän isompia. Balilla on tähän asti ollu ainakin tosi kuuma. Siitä on hyvä rakentaa lisemmin...

Eeva ja Ville