Profile
Blog
Photos
Videos
Alkutekstinä varoitus! Nyt kun kahden päivän uurastuksen jälkeen sain kirjoitettua tän blogin valmiiksi, syntyi kokonaisuus joka on Word- ohjelmalla mitattuna 6 ja puoli sivua pitkä ja sisältää reilut 3700 sanaa. Täten toivonkin, että kaikki lukijat sulattelevat joulukinkut ensin kunnolla alta pois ennen kuin ryhtyvät lukemaan tätä eeposta. Kiitos.
Ja sitten tarinaan...
Bogor kuuluttaa! Valheisiin loppui edellinen blogi, mutta korjaan asiat ja hyvitän pahat mielet pikapikaa. Kävi siis niin että Ubudista Lovinan kautta Jaavan saarelle ollaan päästy ja ollaan jo kuljettu likimain koko saari halki. Lupailin uutta blogia Yogyakartasta, mutta se suunnitelma meni reisille. Nyt tässä askeettisessa yhdeksän neliön hotellihuoneessa, puhkinukutulla patjalla maatessa, voin olla varma, ettei tämä kertomus tavoita teidän silmiä vielä Bogoristakaan. On meinaan sen verran pieni kylä, että on turha mennä raitille huutelemaan: ' Onkos täällä jollakulla langatonta nettiliittymää lainata?'. Voi tulla lyöminen, kun luulevat, että länsimaalainen turisti taas vinoilee maalaisille. Vältetään turha verenvuodatus ja kerrotaan sen sijaan, mitä Ubudin jälkeen on puuhattu.
8 yötä sitten siis jätettiin vahva ennakkosuosikki kilpailussa 'paras kaupunki Balilla' eli Ubud taakse ja bussiteltiin yli vuorten ja mättäiden Lovinaan.Kyseistä matkaa en suosittele heikkohermoisille enkä -vatsaisille, mutta jos kantti kestää niin pikku vuoristotiet tarjoavat aika upeita maisemia. Bussissa takaoven kohdalla lattiassa oli myös pieni reikä, joten saatiin samaan hintaan kaks eri kuvakulmaa matkanvarreltaJ. Turvallisesti saavuttiin silti Lovinaan ja saatiin bussiyhtiöltä niin hyvä majoitustarjous, ettei sen suuremmin etsitty muita vaihtoehtoja vaan jäätiin asumaan pari kilsaa varsinaisesta keskustasta itään. Kyyditykset kylille olivat kuitenkin ilmaisia ja sekös meille sopi. Kylä itsessään on aika pieni parin kadun keskittymä, täynnä ravintoloita ja 'hello mister, dolphins tomorrow, or maybe snorkling today?'- huutelijoita. Koettiin hyviä ravintolahetkiä ja tosi huono kokemus saatiin myös plakkariin, mutta ei sen niin enää väliä. Lovinaan tullaan parista syystä. Joko levähdetään yö ja jatketaan seuraavana päivänä matkaa, tullaan katsomaan pikkudelfiinejä tai sitten tehdään sukellus/snorklaus- reissuja Menjanganin saarelle (2 tunnin ajomatkan päähän). Meidän maalina oli tuo viimeinen. Toinen tavoite oli saada reissu Jaavan saarella sijaitsevalle Bromo vuorelle, tai no semmonen useamman vuoren keskittymä se on, mutta Bromo on ainoa aktiivinen tulivuori niistä joten sen nimeä on helppo käyttää markkinoinnissa. Tästä aiheesta myöhemmin enempi. Molemmat tavoitteet saatiin kuitenkin pakettiin.
Menjanganin snorklausreissu oli todella upee kokemus. Ollaan tosiaan tutkittu vedenalaista elämää jo useassa kohteessa ja tää veti vertoja parhaillekin kokemuksille. Uitiin kahdessa paikassa. Ensimmäinen oli senmoinen pudotusriutta (drop tai wall englanniksi), eli rannalta pulahdettiin varmaan sata asteiseen veteen (en edes liioittele yhtään J) ja polskittiin pitkin noin 2 metrin syvyistä riuttaa kunnes tultiin sen reunalle. Pudotus-sana kuvaa tosi hyvin sillä kun se riutta loppuu niin se loppuu ja sitten on pudotusta ainakin 30 metriä seuraavalle tasolle. Vaati jo multakin pientä mielentaistelua uskaltaa mennä sen reunan yli 'tyhjän päälle'. Vaikka tietää ettei siitä mihkään tipu niin jotenkin se vaan pelotti. Ja hitto se oli hieno. Pahoittelen kielenkäyttöä mutta se tunne leijua siinä pudotuksen yllä ja nähdä ne tuhannet pikkukalat ja kuin ne parvet liikkuu samanaikaisesti niin se on just sitä luontodokumenttikamaa mitä uskoo näkevänsä vaan telkkarista. Asiasta teki vielä helpomman se, että aurinko paistoi ja vesi oli peilikirkasta joten sen pudotuksen pohjallekin näki ja vedessä näki auringonsäteet, kuinka ne rikkuivat eri tavoilla eri syvyyksissä. Erittäin jees. Tuli välistä semmonen fiilis, ettei halua nousta vedestä ollenkaan kun vaan sukelteli niiden kalaparvien lävitse ja yhtä aikaa sekä edessä, takana, molemmilla sivuilla että alapuolella näki vaan kaloja. Samalla reissulla olleet sukeltajat sanoivat kanssa, että oli uskomaton paikka joten ei taaskaan ollut kalavalheita ne jutut Balin parhaasta sukelluspaikasta, Menjanganista. Toinen paikka missä uitiin oli sitten vähän tasaisempi, loivemmin jyrkkenevä riutan pätkä. Ei ollut niin säväyttävä paikka, mutta kaloja riitti ja tää tasaisempi alusta teki siitä mukavamman, ainakin mulle, pelleillä ja sukellella enempi. Tässä vaiheessa tosin parin tunnin uiminen alkoi jo tuntua jäsenissä ja maski puristaa kasvoja. Hypättiin takas paattiin ja suunnattiin takas mantereelle. Matkalla potki onni jälleen kun törmättiin ohi lipuvaan delfiiniparveen. Ne meidän iloksi sit esitti parhaat temppunsa ja hyppynsä kierteineen ja me saatiin Lovinassa sitten kehua myyntimiehille, että ollaan jo delfiinit nähty.
Se toinen tavoite eli Bromon reissu ja jatkobussi Yogyakartaan olikin matka-aiheena heti seuraavana päivänä. Tää Bromo-tour lähti Denpasaarilta, eli toiselta puolelta saarta aamulla ja oltiin sovittu, että me tavataan ne sitten Balin läntisessä lauttasatamassa, Gilimanukissa, puolenpäivän aikaan. Meidän piti vaan toimittaa itsemme sinne satamaan ajoissa ja odotella niitä. Perama- yhtiö tarjos meille kuljetusta suolaiseen 150000rupiaa/naama hintaan ja me sivuutettiin se kun kuultiin että paikallisbussi kuljettaa saman matkan 30000 rupialla. Ei haluttu myöhästyä ja kun näistä busseistä ei ikinä tiedä kauanko ne kulkee, otimme siis aamun ensimmäisen bussin. Kahdeksan maissa noustiin bussiin ja meille oli sanottu, että ruuhkista riippuen matka kestää enempi tai vähempi 3 tuntia. Suomennettuna; matka voi kestää 2-5 tuntia. Ei se mitään ois haitannukaan, mutkun me oltiin perillä puoli kymmeneltä. Tultiin siis kyytiä ja nyt saatiin odottaa tosi kauan. Meille oli sanottu, että kun se toinen bussi Denpasarista lähtee 10n aikoihin niin sillä menee maksimissaan 3 tuntia eli se on viimeistään yhdeltä tapaamispaikalla. Noh, puoli kahdelta Eeva soitti Peramalle ekan kerran kun ei ketään kuulunu. Sanoivat vaan puhelimessa, ' Odotelkaa siellä vaan, kyllä ne tulee, ovat vaan vähän myöhässä'. No eipä meillä ollu oikeen vaihtoehtojakaan ja puoli kolmen jälkeen se vinkuva ja paukkuva minibussi kurvas meidän eteen. Toisaalta suututti se myöhässä tulo, toisaalta vaan oli iloinen, että joku ylipäänsä tuli. Päästiin bussiin, lauttaan ja Jaavan puolelle.
Jaavalla meidät toivotti tervetulleiksi rajuhko myrsky. Sen verran tuli vettä, että koko katu tulvi ja hissukseen saatiin ajella. Ainakin minä toivoin, että kuski ymmärtäisi ajaa vesiesteisiin rauhassa vaikka oltiinkin myöhässä. Malttoihan se, sen aikaa kun oli vettä tien pinnalla. Sen jälkeen mentiinkin tuhatta ja miljoonaa. Pimeä laskeutui ja matka kesti varmaan 4 tuntia. Ulos ei nähny muuta kuin muiden kulkupelien valoja ja se ei ollut hyvä se. Nimittäin täällä muutenkin kaoottisessa liikenteessä on toi ohittamiskulttuuri vähän erilaatua, kuin mihin Suomen mökkiteillä on tottunut. Ei ole mikään ihme, että edessä oleva hidastelija ohitetaan, kun vastaantulevaan autoon on välimatkaa niinkin paljon kuin 100 metriä. Vähempikin riittää vallan mainiosti, ainakin tähän asti on riittänyt. On meinaan vaan yhdenlainen hyvä ohitus, senmoinen joka just ja just riittää. Elokuvamaisesti päästään ohitettavan ohi nipinnapin ennen kuin vastaantulija tärähtää tuulilasista kartturin paikalle. Huonoja ohituksia on sitten kahdenlaisia. Niitä, jotka ei sitten ihan riittäneetkään, yllätys ja niitä jotka jäivät tekemättä. Hitaiden perään ei nimittäin jäädä tupeksimaan ja jokainen kolo ohitukseen käytettään. Siinä kuskin selän takana yrittää vaan nukkua tai keskustella muiden kanssa. Niitä muiden kulkupelien valoja ei meinaan halua nähdä.
Päästiin silti määränpäähän, kuskin vaihdon suoman mielenrauhan saattelemana. Bussi kuskasi meidät saman tien arvioiden mukaan ainakin 1,5 km korkeudelle, eli korkeammalle kuin yksikään Suomen tuntureista. Saatiin pedit alle ja painuttiin jutustelun jälkeen nukkumaan. Edessä oli herätys 3.30. Auringonnousua oltiin menossa katsomaan. Ja olihan se vaikuttava, hovikuvaajana Eeva onnistui napsimaan aika maagisia otoksia ja kun se paikka missä oltiin valoilmiötä ihmettelemässä oli 2770 km korkeudella, niin voi sanoa, ettei Räsäsen poika ole semmosilla lakeuksilla ennen ollu. Kuvat kertokoon sitten enempi. Turistikohteena tämä oli laatuaan ensimmäinen, jossa oli enempi ns. 'tummia' turisteja ja me länsimaalaiset oltiin pienen pieni vähemmistö. Aika jännä juttu sekin, vaikka mielummin ois ihastellu sitä auringonnousua ihan pienellä porukalla, ilman hälinöitä. Noh, aurinko nousi, ja matkattiin toiseen ihastelupaikkaan eli sille Bromo vuoren kraaterille. Bromo siis on aktiivinen, tosin nukkuva, tulivuori ja sen kraaterista puskee päivin öin savua. Sinne mekin intomielin suunnattiin. Laaksosta kraaterin päälle oli aikamoinen kapuaminen, pisteenä iin päällä ne 253 porrasta jotka jyrkimpään osaan oli rakennettu, mutta niin vaan oli taas vaivan arvoista. Jälleen kerran paikka, jossa ei ennen ole käynyt ja näky mitä ei ole nähnyt. Kraaterista tosiaankin puski reilu määrä savua koko ajan ja vaikka se on vaan reikä vuoren huipulla niin se potentiaali pistää miettimään. Tulis aika kiire juosta ne pari sataa porrasta alaspäin, jos se vuori päättäis 'avautua' sillä hetkellä, kun itse seisoo siellä päällä. Mä nakkasin yhden kiven murikan sinne koloon ja välittömästi alkoi kovempi jyrinä kuulua ja savu tupruta. Pyysin mielessäni kovasti anteeksi ja sitten lähdettiin jo alaspäin. Toivottavasti se vuori ei kovasti suuttunu. Tän jälkeen takasin jeeppiin ja jyristeltiin se pari kilometria alas maalikyliin jossa meidät istutettiin taas ihanaiseen minibussiin ja 10h matka kohti Yogyakartaa saattoi alkaa. Reissu kesti ikuisuuden tai kaksi ja ainakin kun kysyttiin kuskilta, että kauanko vielä niin se tuntui aina vastaavan 'viis tuntia vielä'. Samainen kuski myös aloitti reissun kivoilla sanoilla: 'Anteeksi jos mä tässä poltan, etten nukahda rattiin'. Tämä siis ennekuin metriäkään oli ajettu. Pyysipähän sentään anteeksi. Niin ja sen 10 tunnin aikana ajettiin matka Probolinggosta Yogyaan eli 450 km!! Se kertoo liikenteen, teiden ja kuskin tasosta jotakin. Täällä hyvin harvakseltaan on moottoriteitä, vaan paikkakuntaa vaihdetaan ykskaistaisia teitä pitkin ja tiet ajaa aina kylien lävitse joten kovaa ei pääse ajamaan kuin harvoin. Kaikesta tästä huolimatta päästiin maaliin, tosin myöhään, tosi myöhään. Vannottiin myös, että minibusseilla ei enää kuljeta ja se pitää.
Yogyakarta. Jaavan saaren kultturikeskus. Batiikkitaiteen pääkaupunki, joka on turistien keskuudessa tunnettu lähinnä kaupungin ulkopuolella olevista kahdesta temppelikompleksista, Borobudurista ja Prambananista. Kyseiset rakennusihmeet käytiin toki katsastamassa, mutta ei heti ensityöksemme. Kylille saavuttiin vasta 10.30 illalla ja perustarve oli saada peti alle ja silmät umpeen. Ei liene yllätys, ettei sen tarpeen toimittaminen ole vaikeaa. Kun autosta hyppää ulos ja nostan repun selälle, niin on jo pari kolme päätä lyhyempää, tupakkaa ketjussa polttavaa vanhempaamiestä hihassa roikkumassa ja kertomassa, kuinka heillä on juuri meille sopiva ja 'tosi halpa' hotellihuone tarjolla. Se mikä sitten valittiin omaksi leposijaksemme oli ainakin halpa. Huone itsessään oli kovin karu ja vessa karumpi, mutta sähköt toimi ja hanasta tuli vettä. Hinta oli kuitenkin puolet vähemmän kuin mihin ollaan totuttu niin sinne jäätiin. Aamulla herättiin puolivirkeänä, löydettiin halpa aamiaispaikka ja saatiin puuroa mahat täyteen. (ja ihan oikeesti saatiin puuroa, banaani-ananas- puuroa, ihan kuningasten ruokaa!). Lähdettiin tutkimaan kylää ja huomattiin, että pääkatu on ihan yhtä isoa markkinaa. Molemmin puolin tietä kävelykadut on täynnä kojuja ja myyntipöytiä ja jos ne ei riitä niin kojujen takana on sitten ihan kunnon kauppoja ja putiikkeja. Mekin päädyttiin yhdestä tavaratalon tyyppisestä ostamaan pari t-paitaa kun halvalla saatiin.
Jo Australiassa kiertäessä mä ihastuin kaikenlaisiin markkinoihin, mistä saa käsitöitä ja kaikenlaisia ruoka-aineksia halvalla ja tuoreeltaan. Vähän niinkun Hakaniemen halli Helsingissä, mut tarjonta on vaan kymmenkertainen ja hinnat murto-osissa. Oltiin siis jo aikaisemmin luettu, että Yogjassa on iso marketti ja sinne oli päästävä. Riemu rinnassa astuttiin sisään ja törmättiin semmoseen tungokseen ja huutometeliin ettei ole tosi. Voitte kuvitella vaikka jonkun Messuhallin täyteen pikkukojuja ihan täynnä kankaita, mekkoja, paitoja, huiveja, kasseja (ja vaikka mitä muuta) ja ne kojut kiinni toisiinsa niin että vain silloin tällöin kojujen välistä menee metrin levyisiä käytäviä sivuille syvyyksiin ja mitään muuta ei näy kuin lisää kojuja. Niin no, toihan kuulostaa vielä ihan kivalle, mutta sitten lisätään kuvaan ne ihmisjoukot, joita on niin paljon että joku on aina kyljessä ja hyvä jos lattiaa näkee missään. Me ryysittiin tungoksen läpi ylempiin kerroksiin, jossa oli vähän vähempi väkeä ja siellä tutustuttiin paikalliseen mieheen, joka sitten ensin lähti näyttämään meille tietä ns. vanhan marketin puolelle (eli mauste ja ruoka osastolle, sinne meidän lempipaikalle). Loppujen lopuks se kaveri päätyi opastamaan meidät läpi koko marketin ja maistattamaan paikallisia makuja . Tämä oli ihan tarpeen, koska se paikka on todella iso (pääovilta takaseinään oli matkaa 800 metriä!) ja me ei millään oltais löydetty tietämme oikeisiin paikkoihin. Samainen kaveri myös antoi meille vinkkejä mistä saadaan halvimmalla tingattua vaniljatankoja. Hieno mies.Tuommosen marketin mä haluan Suomeenkin!!
Shoppailun uuvuttamana poistuttiin sitten hotellia kohti levolle. Jo aamupalalla oltiin varattu edellä mainittuihin temppeleihin turistikierrokset ja lähtö sinnekin oli viiden korvilla aamulla joten peti kutsui aikaisin. Huvittavaa oli, että paikka jossa nukuttiin, ravintola jossa syötiin ja 'matkatoimisto' jolta se reissu varattiin oli kaikki saman perheen yrityksiä. Tiettävästi ne ainakin myös vuokrasivat mopoja ja polkupyöriä ja pyörittivät pesulapalvelua. Moniosaavaa jengiä. Iltasella käytiin vielä syömässä tähän asti halvin illallinen kun kaks lautasellista ruokaa ja jääteet maksoivat yhteensä 15500 rupiaa eli noin 1,5 jenkki dollaria eli aika tarkasti yhden euron. Ruokakin oli tosi hyvää niin mikä jottei J.Noniin no sitten aikaisin petiinja aikaisin ylös. Oli aika katsastaa ne paikat joita kaikki muutkin tulivat katsomaan. Viiden jälkeen aamulla taas istahdettiin pikkubussiin ja suunnattiin 42 km päähän Borobudurin temppelille. Kuudelta just auringonnousun jälkeen päästiin alueelle sisään ja meidän perässä juoksi miljoona muuta ihmettelijää. Se mikä jo Yogjakartassa oltiin huomattu niin nyt valkoihoiset oli tosi pieni vähemmistö. Yogja muutenkin on indonesialaisten suosima lomakohde ja turismikeskittymä ja länsimaalaisia näkee todella harvoin. Tämä johti sitten vain siihen mistä oltiin jo aiemmin kuultu muttei sen suuremmin asiaa koettu eli meistä haluttiin ottaa hirmu määrä valokuvia. Monet näistä indo-turisteista tulevat sellaisilta alueilta missä ei juuri valkonaamoja näy ja monille me olimme senmoinen ihme joka aiheutti joukkohysteriaa. Olihan se ihan kivaa ja uutta sillä ekalla kerralla kun ihmiset haluaa ottaa kuvaa mutta viides kerta ei enää naurata. Yksi isompi perhe halusi Eevan kanssa samaan kuvaan mutta niillä ei ollut edes kameraa jolla kuvata, niin otettiin sitten otos meidän kameralla. Noh, pääsivätpähän Eevan kanssa kuvaan. Toiset taas eivät sen suuremmin pyytele edes lupia kuvan ottoon vaan häpeilemättä zoomailevat meitä samalla kun me ihasteltiin temppelin erikoisuuksia. Se alkaa olla jo tosi ikävää, kun eihän mekään oteta kenestäkään kuvia ilman lupaa ja avoimesti. Sekin vielä menee, että otetaan se kuva nopeesti ja sanotaan 'morjens', mutta meidät yllätti myös senmoinen valehtelematta 30 vanhemman miehen ja naisen ryhmä jonka naiset kaappasivat ensin Eevan kainaloihinsa ja sitten miehet änkesivät mun viereen ja niitä kuvia otettiin ihan liian monta, ja kun on niin tylyä vaan sanoa ei ja kävellä pois, kun ei ne kuitenkaan ymmärrä, että meistä on jo tunnin sisään otettu enempi kuvia kun siitä temppelistä. Niin..
No palataan sinne temppeliin, koska se oli ihan älyttömän hieno! Neliön muotoinen, melkein sata metriä kanttiinsa oleva buddha-temppeli joka oli rakennettu 700-luvulla. Sielläpäin ikävä kyllä oli joskus 1900-luvun alussa ollut iso maanjäristys ja monelta buddha patsaalta puuttui pää tai muita raajoja, mutta muuten paikka oli hyvin säilynyt. Käytännössä se temppeli oli kyhätty niin että sitä neliötä kiersi kehät joista seuraava oli aina edellistä korkeammalla ja sitten muodostui vähän semmoinen pyramidi. Jokaisella kerroksella on mun tietääkseni eri tarkoitus, joka tosin jäi hämäräksi kun missään ei ollut kunnon englannin kielisiä opastuksia. Myös jokaisella sivustalla buddha- patsaiden oikea käsi oli eri asennossa ja sekin tarkoitti jotain, tietäis vaan mitä. Vajaus tiedoissa paikattiin näkymillä jotka auringon noustessa oli aika upeat. Temppelin ympärillä kasvoi sademetsän tyyppistä puustoa jota yön sumut vielä ympäröi ja tää kaikki nähtiin tosi korkealta palatsin huipulta. Ainoa huono puoli oli, että se paikka oli niin iso että minnekään ei päästy tarpeeks kauas, että ois voinu ottaa kokonaiskuvan temppelistä. Se on tosin aika pieni haitta.
Sitten taas pakkauduttiin autoon ja suunnattiin senmoisen 'pikku'temppelin kautta Prambananin temppelialueelle. Pikku-sanan on lainausmerkeissä sen takia että sekin temppeli oli helposti omakotitalon kokoinen ja kerrostalon korkuinen, mutta Borobuduriin verrattuna aika pieni. Siellä vierellä oli myös aika mieletön liaanipuu, jonka oksiin munkin oli päästä leikkimään. Piti päästää se sisäinen tarzan valloilleen.
Noh, taas päästiin määränpäähän ja helpottuneina autosta ulos. Meidän kuski oli taas semmoista laatua, jota ei saa ohittaa kukaan, mutta kenen on päästävä kaikista itse heti ohitse. Niin ja vaihdetta ei voinut vaihtaa ennen kuinkierroslukema ylitti 4000rpm. Mä kuulin mielessäni niin usein kuinka se upouusi Suzukin tila-auto valitti, kun kuski ajoi monen kilometrin suoria kaks numeroa liian pienellä vaihteella. Ihme ettei täällä autot kestä kauaa ehjänä. Noniin, palataan taas Prambananiin ja yhteen maailman laajimmista hindu-temppeli kokonaisuuksista. Päinvastoin kuin Borobudur (laaja ja suht matala) oli Prambananin temppelit rakennettu kapeiksi ja korkeiksi niin ja niitä temppeleitä oli tosiaan monta. Hinduilla on kolme pääjumalaa, joille kaikille oli kasattu omat kirkot ja sitten oli rivi pienempiä rakennuksia pienemmille hengille ja asioille. Edellä mainitun maanjäristyksen ja sitä seuranneiden korjaustöiden takia me ei päästy vierailemaan kuin yhdessä temppelissä, ja se oli aika pieni (sisältä) ja sisällä oli lehmää esittävä patsas. Ei siis ihan se mitä lähdettiin hakemaan, mutta ihan hyvä. Prambananillakin liian moni halus ottaa meistä kuvan ja me alettiin aika pahasti turhautua ylipäänsä muihin turisteihin, kuumuuteen ja nälkään. Poistuttiin pikaisesti pääalueelta virran mukana, mutta sit erkaannuttiin muista kun iso massa ajautui matkamuistokojuille ja me suunnattiin pienemmille temppeleille. Prambanan on siis ihan kunnon temppeli alue, jossa on neljä eri kokonaisuutta ja me otettiin suunnaksi Sewan buddha-temppelit. Ihan vaan sen takia, että ne oli ainoat jotka oli edes jollain tavoin (tosin heikosti) selvinneet siitä maanjäristyksestä. Käveltiin puoli kilsaa ihanassa hiljaisuudessa ja päästiin temppeleille, jossa meitä odotti vain kourallinen muita ihmisiä, kaikki valkoihoisia. Eikä ykskään halunnut meidän kuvia vaan kaikki oli katsomassa niitä kivikasoja. Sanon näin siksi että sillä alueella on ollut 240 pientä temppeliä, 4 keskikokoista ja 1 päätemppeli. Pystyssä oli yhteensä ehkä 6 temppeliä. Kahta vaille kaikki pikkutemppelit olivat maan tasalla ja sananmukaisesti tiilikasoja. Muutama keskikokoinen temppeli oli myös korjailtu pystyyn ja päätemppeli oli jaloillaan vain tukirakenteiden avulla. Se ei toisaalta haitannu, kun sai hyvän kuvan minkälaisia ne temppelit on olleet, vielä kun näkis sen kun ne kaikki 250 temppeliä ois yhtä aikaa kasassa, se ois hieno juttu. No joo, se ei tuskin tule tapahtumaan, ja pitää olla iloinen siitä mistä nähtiin. Muutenkin päivä parani huimasti, kun hetkeks pääsi eroon niistä miljoonista turistimassoista ja kirkuvista koululaisporukoista ja sai oikeasti keskittyä siihen mitä tultiin katsomaan. Ne kaikki yksityiskohtaiset kaiverrukset ja kivipatsaat pisti vaan miettimään kuinka helkutin pitkä pinna on joskus aikoinaan ihmisillä ollut. Semmoseen graniittikiveen on ollut varmasti aika turhauttava hakata millintarkkoja kuvioita toisella kivellä ja ehkä jollain alkeellisella taltan tyyppisellä. Ihan uskomaton juttu. Niin ja kaikki ne temppelit on tietysti kasattu ilman liitosaineita, kiviä vaan toisensa päälle. Kovia poikia.
Noh, temppelit jäi taakse ja lounaan kautta takaisin hotellille. Sovittiin siinä sitten samalla retkellä olleiden parin kanadalaistytön, britin ja saksalaisen kanssa, että mennään katsomaan toinen erikoisuus illalla. Kyseessä oli varjonukke-esitys, jollaista meille oli hehkutettu ja opaskirjoissa mainostettu. Eeva ja kandalainen kertoivat hyviä kokemuksia Vietnamin puolella nähdyistä nukkeshow'sta, joten eikun illallisen kautta lipun hankintaan. Ennen esitystä saatiin vielä nähdä kuinka semmoinen paperinukke tehdään ja taas voi vaan ihmetellä kuinka näillä ihmisillä on hermoja. Ihan älytöntä näpertämistä ja pikkutarkkaa hommaa. Ei kestäis mun pää saati silmät tehdä senmoista. No joo, alkuhypetykset jälkeen törmättiin kielimuuriin. Ensimmäinen puolituntia esityksestä oli meinaan orkesterin soittoa ja indonesian kielistä dialogia. Ei siis hirveesti auennut, mistä oli kyse ja vaikka ennen esitystä saatiin lehtiset joissa oli parilla lauseella kerrottu juonen kulku niin tylsyys iski väkisinkin. Tietty klo 4.30 herätykselläkin oli osuutta asiaan ja tunnin jälkeen päätettiin yhteisäänin 6-0 poistua. Käytiin kiskan kautta ostamassa oluet ja mentiin istumaan loppuilta hotellille. Vietettiin yks hauskimmista illoista väsymyksen aiheuttamien naurukohtausten säestämänä ja sitten painuttiin pehkuihin. Seuraavalle päivälle oli jo varattu ohjelmaa kun joka sunnutai sulttaanin palatsilla on ilmainen tanssiesitys (sisäänpääsy palatsiin toki maksoi) ja sitä mentiin tiiraamaan. Meillä oli jo kokemusta tällaisesta tanssista Balilta Ubudin kylästä ja voin sanoa, että Ubudin show pyyhkii Yogjan showlla lattiaa. Sen verran oli eroa. Esitys koostui neljästä eri tanssista, joista vain viimeisessä tuntui oikeasti tapahtuvan jotain (tässä vaiheessa suurin osa yleisöstä oli jo tosin poistunut muille maille). Muuten tanssi oli todella hidastempoista ja pienieleistä toimintaa, mikä puuduttaa tottuneimmankin lootusasennossa istujan nopeasti. No joo, ehkä mä olen vaan turhan suomalainen mies katsomaan semmoista kultturellia ilotulitusta, mutta ei siitä mulle hirveesti jäänyt mieleen. Eeva otti muutaman hienon kuvan. Hyvä Eeva.
Sitten kierrettiin se palatsi ympäriämpäri ja minä joka yleensä tykkään tonmoisista puolimuseoista, huomasin tylsistyväni sielläkin. Huone toisensa perään kankaita, tauluja ja rumia porsliiniastioita alkoi aika nopsasti väsyttää eikä missään lukenut mitään englanniksi joten oppimispuolikin jäi aika pieneksi tällä reissulla. Sieltä suunnattiin Taman Sari- vesilinnaan, joka oli rutikuiva paikka. Ei meinaan nähty tippaakaan vettä. Kirjat kertoi, että siellä jossain piti olla vettä altaissa, mut ei me sellaisia löydetty. Meidän vapaaehtoinen 'opas' ohjas meidät selkeesti vähän väärään paikkaan, koska myöhemmin juteltiin tutun britin kanssa, joka kyllä oli nähnyt ne altaat. No ei kuulemma menetetty kovin paljoa. Nojoo, hevoskuljetuksella lounaalle ja sitten takas rättiväsyneenä hotellille päiväunille. Ilta istuttiin taas hotellilla porukalla ja seuraavana päivänä meidän kaverit lähti kohti Bromoa ja me otettiin bussi Bogoriin.
Alunperin oltais haluttu ottaa alle yöjuna jolla ajaa Bandungiin ja sieltä bussilla Bogoriin. Kävi kuitenkin niin, että vaikkei nää joulua juhlikaan niin junahinnat kallistui kummasti 21. päivänä joten me otettiin yöbussi. Maanatai iltapäivällä kolmen aikaan päästiin bussiin ja tiistaina seitsemältä aamulla oltiin perillä. Oli sitten niin kuluttava kokemus, ettei oo tosi. Taas oltiin ainoat länsimaalaiset meidän bussissa ja tuijotuksen kohde, tietty. Mä olen itse sanonut, että haluan matkustaa paikallisten busseilla ja kokea sitäkin puolta (tällä kertaa meillä ei ollut edes vaihtoehtoja), mutta on näillä vaan vaikee tapa matkustaa. Ensinnäkin se matka ei voinu olla kuin korkeintaan 600kilsaa pitkä Yogjasta Bogoriin, mutta niin vain matka kesti 15 tuntia. Suurin osa tiestä oli ihan tavallista yksikaistaista (joskus kapeampaa) tietä joka meni jokaisen kylän lävitse (hitaasti) ja koko ajan pysähdyttiin jonnekin. Bussissa sisällä on jääkylmä ilmastointi päällä ja penkit on mitä on. Ulkona taas on kellonajasta riippumatta hiostava keli. Niin ja ne kuskit, ei se ohitteleminen koske vain pikkuautoja. Vaikkei busseilla vissiin ole mitään aikatauluja (ainakaan sitovia), niin silti ajetaan kuin viimeistä päivää ja ohitukset on sitä luokkaa, että paikallisetkin pistää jo toisen silmän kiinni. Silti senmoinen hieno 'aito' reissutunnelma koettiin, kun yhdeksän aikaan illalla pysähdyttiin jollekin isolle bussiterminaalille. Siellä oli jo ennen meitä noin 15 isoa matkabussia matkustajineen parkissa. Hypättiin bussista ja suunnattiin vessoille ja vakuututtiin siitä että oltiin oikeasti ainoat länsimaalaiset siellä satojen paikallisten joukossa. Kukaan ei tosin halunnut fotoa ottaa. Siinä oli kiva istua iltaa ja nauttia purkkinuudeleita ajatellen kuinka kaukana kotoa sitä todella oli.
Aamun sarastaessa päästiin Bogoriin ja miljoonan kilon kantamusten kanssa lähdettiin etsimään kattoa pään päälle. Opaskirja antoi pari vinkkiä, joista ensimmäistä ei enää ollut olemassa ja seuraava oli varsin yksinkertainen majoitus paikallisen perheen talossa. Niillä oli siis tosi iso talokompleksi, jonka yhdessä päässä ne itse asui ja toisen pään huoneita ne vuokrasi reissaajille. Väsymys ja haluttomuus jatkaa etsimistä kuitenkin taivuttivat meidät jäämään sinne ja mun kipeytynyt kurkku sai siellä ilmaista teetä. Bogorista tiedettiin kaks asiaa. Siellä sataa usein ja niillä on saaren hienoin kasvitieteellinen puutarha. Molemmat piti paikkansa. Päivällä satoi pariin otteeseen reippaasti mutta kuivin tassuin saatin silti käyskennellä läpi tosi ison ja hienon puutarhan, jossa oli kaikennäköistä nähtävää. Kannatti tehdä se reissu. Kasvien parista käveltiin hotellin kautta illalliselle paikallisten pariin ja takaisin nukkumaan.
Aamusella pakattiin taas rinkat, sanottiin heippa isännille ja paukittiin juna-asemalle. Otettiin juna, joka meille kerrottiin olevan oikea ja toivottiin pääsevämme oikealle asemalle Jakartassa. Onneksemme junassa vieressä matkusti indonesialainen kaveri joka oli sekä avulias että hyvän englannin puhuja. Se oli menossa töihin toimistoon, joka sijaitsi ihan samoilla nurkilla minne meilläkin oli matka. Helpotti suunnattomasti kun joku kertoi milloin poistua junasta. Paikallisten mielestä juna-asemien nimikyltit on vissiin turhaa haihattelua, niitä ei meinaan ole ja turistin on aika paha sanoa mikä mikäkin pysäkki on. No, me löydettiin perille ja saatiin huone ja päästiin jo vähän tutustumaan Jakartaan. Ei ollut myöskään valheita puheet liikennesaasteista ja -metelistä, niitä meinaan riittää. Vielä ei henkeä ahdista eikä silmiä kirvele, mutta en ihmettele jos niin alkaa parin päivän sisällä tapahtua. Täällä me viihdytään hyvin ilmastoiduissa ostoskeskuksissa ja kahviloissa. Nyt on jouluaaton aatto ja huomenna jatketaan kaupungin tutkimista. Joulua juhlitaan vähän eri tavalla kuin kotona. Käydään syömässä hyvin ja Eeva käy pedikyyrissä. Mä taas saan juoda Guinness- oluen, kaikki voittaa. Näillä eväin eteenpäin ja toivotamme kaikille Erittäin hyvää joulua ja Onnellista uutta vuotta 2010!!
Jatketaan Singaporesta.
Ville ja Eeva
ps. Viimeinen huomio. Nyt on joulupäivä, Jakartalla tulee vettä saavista kaataen. Hotellin isäntä sanoi, että kaikki kaupat ois tänään auki, tais vähän valehdella. Istutaan Starbucksissa ja surffaillaan. Koti-ikävä taitaa olla maksimissaan ja näin ollen meillä on aika musta joulu. Tuskin maltetaan odottaa, että huomenna päästään Singaporeen.
- comments