Profile
Blog
Photos
Videos
7.30 Lähti lautta hotellin edestä kohti Parapatia ja sieltä bussiyhteys Medaniin ja edelleen Bukit Lawangin viidakko kylään. Nää kaikki on siis tietty erillismatkoja eikä mitään länsimaisia jatkoyhteyksia, eli se että edellisestä ehtii aina seuraavaan on jokseenkin epävarmaa. Se ylipäänsä, että onko sitä seuraavaa jatkoa on epävama. This is Indonesia, there is no schedules. Niinpä.
Herättiin kuuden pintaan, syötiin hienot aamiaiset meidän vakkariraflassa (terkkuja vaan sinne Toballe, jos tytöt lukee meidän blogia!), annettiin huone pois ja painuttiin ajoissa laiturille odottaan. Tavattiin siinä sit odotellessa yks brittiläinen kunnon herrasmiesmatkailija. Juteltiin siinä sit pitkät pätkät, samalla Eevan kanssa ihmetellen kun se oli viihtyny Toballa tasan yhden yön ja halus jatkaa matkaa, kun ei siellä ollu mitään tekemistä/näkemistä. Me viihdyttiin Toballa yks ylimääräinen yö just siitä nimenomaisesta syystä. No, Lysander oli erimies ja halus kuukauden aikana nähdä kaiken mahdollisen ja pähkäili kovasti pitäiskö sen lentää suoraan Balille vai tulla meidän mukana Bukit Lawangin viidakkoon. Bussi matka Medaniin kesti 'vaan' 5h ja oli muutenkin suhteellisen helppo reissu kaikkeen kokemaamme verrattuna. Aika myös kului suht siivillä siinä jutellessa kaikenlaista matkustamisesta ja Lysander sit päätti tulla meidän kanssa Lawangiin. Erikoista oli että se kahdesti pyysi anteeksi sitä että lyöttäyty meidän kyytiin. Tunsi olevansa riippakivi ja hidaste. Oikeesti se oli meidän matkustamiselle tosi hyvä juttu, koska me ollaan nyt matkustettu 13kk yhdessä Eevan kanssa ja meillä on oikeesti aika vähän uusia juttuja kerrottavaks toisillemme. Tää britti toi siis todellakin mukavaa vaihtelua ja juttuseuraa, plus se oli ihan just vasta tullu Indoihin joten meille tuli vähän sellanen olo, että päästiin näyttää jollekulle miten kannattaa matkustaa Indonesiassa. Vähän sellanen 'me osataan'- fiilis. Tää tuli mm. ilmi kun Medanissa piti taas bemolla vaihtaa bussiterminaalia halki kaupungin ja lähtiessä oltiin sovittu matkalle hinta. Määränpäässä kuski alkoi sit vaatiin meiltä lisähintaa meidän rinkoista. Tästä ei ollu mitään puhetta lähtiessä eikä meillä ollu aikomustakaan maksaa enempää. kuski laitto kovan vastaan ja alko tivaa tuplahintaa, me laitettiin kovaa vastaan vielä kovempi (lue. suomalainen nainen eli Eeva) ja huudettiin indonesiaksi numeroita ja lopulta maksettiin tasan se hinta mikä oltiin aluks sovittu. Lysander siinä sit terminaalilla odotellessa myönsi, että noviisina ois varmaan maksanu mukisematta kaikki vaaditut lisämaksut. Se kun ei osannu sanaakaan kieltä ja paikalliset osaa olla todella pelottavia, kun huutaa ja remuaa turisteille.
No päästiin Medaniin jossa siis piti vaihtaa bussia Lawangiin, päästiin bussiin ja bussikin saatiin liikkeelle. Tää vaati sitä että paikalliset vartin verran hakkas bussin vaihdelaatikkoa, kun ei boksista tuntunu löytyvän alkuun muuta kuin pakki. Matka kesti kolme tuntia ja oli yks helpoimpia reissuja mitä ollaan koettu Indoissa. Päästiin seiskan jälkeen Lawangiin ja heti saatiin rohkeuskoe, kun hotelli oli kylän läpi virtaavan joen toisella puolelle ja yli kulki vaan semmonen 'suht' huteran näköinen puinen riippusilta. Oli myös satanu joten joki alla virtas sekä lujempaa että tavallista korkeammalla. Tavallaan pelotti mut toisaalta se oli just semmonen hieno 'tervetuloa viidakkoon'- juttu. Päästiin yli. Saatiin halpa huone ja illallisen kautta nukkumaan.
Bukit Lawangin kylä on tullu tutuks kahdesta asiasta. Alunperin suosio on kasvanu orankien suojelupuiston takia missä pääsee näkemään orankeja livenäsiellä keskuksessa ja sittemmin on alettu järjestää vaelluksia sademetsässä, missä sitten näkee niitä elukoita ihan luonnossa. Osa puolivilleinä ja säkällä myös ihan täysvillejä. Oranki tässä tapauksessa siis tarkoittaa sitä isointa apinaa, jonka kanssa meillä ihmisillä on 96,5 prosenttia samat geenit. Juur ne oranssikarvaiset ihmisen kokoiset, ja jopa isommat otukset. Indonesiaks nimi on Orang utan ( suom. ihminen metsästä), kait se suomeksi on oranki? Toinen syy on murheellisempi kun vuonna 2003 satoi sielläpäin urakalla ja se joki tulvi myli massiivisesti. Kaikki talot jotka oli edes suht lähellä joenpenkkaa huuhtoutu virran mukana ja hirvee määrä ihmisiä myös. Nyt ne oli kuitenkin jo rakentanu koko kylän uusiks ja paljon sellasta mitä ei aikaisemmin ollu.
Palataan siihen viidakkovaellukseen, koska se oli meidänkin tavoite numero yksi. Jo bussissa matkalla tutustuttiin Amar nimiseen heppuun, joka loppujen lopuks tunnustautui ko. vaellusten järjestäjäksi ja oppaksi. Ei me siihen kaveriin muuten ois tutustuttukaan, jollei sillä ois ollu jotain tekemistä turismin kanssa. Se kertoi itsestään paljon ja vielä illallisella jatkettiin juttua ja pähkimisen jälkeen päätettiin kaikki kolme lähtä Amarin kanssa metsään nukkumaan yötä. Idis oli lähtä vasta parin yön päästä, että oli vähän aikaa tutkia kylää ja ympäristöä. Plus piti vaihtaa rahaa, koska se trekkaus maksoi noin neljä kertaa enempi mitä meidän opaskirja kertoi sen maksaneen vuonna -08.
Syötiin siinä illalliset, juotiin oluset ja koko päivän matkustamisen uuvuttamana porukka poistui petiin. Eeva jos sinä iltana valitteli päänsärkyä ja sama meno jatkui aamulla niin, että vietettiin sit aamupäivä sängyssä pitkään nukkuen. Mun univaje oli taltutettu helpommin ja päätin ottaa jääkylmän suihkun ja hetken perästä meidän englantilainen ystävämme koputtaa ovelle aivan karmeen näköisenä. Kertoi, että nukkumisen sijaan oli viettänyt koko yön vessan lattialla itseään tyhjentäen ja oli aikeissa lähteä Medaniin sairaalaan tutkittavaks. Tässä kohtaa seuraavan päivän trekkaus oli aika huonossa jamassa. No, Lysander lähti ja vaihdettiin kontaktitiedot, jotta voi kysellä miten se selvisi Medaniin asti. Mies on nykyään jossain päin Balia ja voi oikein hyvin. Eevakin virkosi päivän nukkumisen jälkeen, joten seuraavana päivänä päästiin kävelylle.
Seuraavana aamuna herättiin pirteinävirkeinä, pakattiin laukut ja suunnistettiin hotellin ravintolaan aamupalalle ja lähdettiin sieltä matkaan. Meidän porukkaan tuli loppujen lopuks 8 henkeä. Pari brittiä, neljä hollantilaista ja me. Kaikki muut oli jutellu ihan jonkun muun oppaan kanssa tästä vaelluksesta ja olivat vähän ihmeissään kun niiden oppaat sanoi sit aamulla, että lähdette ton toisen kaverin matkaan vaeltaan. Me oltiin ainoat, jotka oli oikeesti tutustunu Amariin kunnolla. Hyvä niin. No, ei sen suurempaa vahinkoa muillekaan koitunut, koska se meidän opas oli oikeesti ihan pätevä kaveri. Ties paljon juttuja, tunsi paikat ja tuntui välittävän asiakkaistaan.
Eka tunti käveltiin lähes tasasen laakeeta metsää läpi ennenkun päästiin itse luonnonpuistoon/viidakkoon. Mä ehdin jo siinä välissä uhota, että tulee tylsä reissu jossei polku kapene ja ala tulla vaikeusastetta. Kapenihan se, sen verran että välistä ei voinu olla varmaa oliko siellä polkua vai samoiltiinko vaan siellätäällä sademetsässä. Reitti muutenkin kulki vahvasti ylös alas tosi jyrkkiä rinteitä ja kaikkia raajoja sai käyttää apuna että pääsi eteenpäin. Siltikin se oli tosi hyvä, kun missään vaiheessa ei ollu liian vaikeeta, mut vähän joutu ponnistelemaan. Saatiin velttoihin turisteihin vähän äksöniä. Ensimmäinen orankikin tuli vastaan parin tunnin kävelyn jälkeen. Senmoinen puolivilli 50kg naarasapina heijaili itsensä meidän luokse kun vissiin haisto meidän hedelmät ja siinä sitä ruokittiin ja kuvattiin pitkä aika. Mä olin ennen reissua ajatellu, ettei mulle se orankien näkeminen oo ykkösjuttu vaan ylipäänsä viidakon kokeminen ja näkeminen, mut sit kun parin metrin päästä näki sen eläimen joka on seuraava alaspäin ihmisestä, niin oli se niitä tosi hienoja uusia elämyksiä. Se kaikki, miten sen kädet toimi niinkun ihmisellä ja kun sitä katsoi silmiin niin edes koira (anteeksi vaan koiraihmiset) ei välitä likellekään samanlaista ihmisyyden tunnetta. Mä olin jossain vaiheessa saletti, että siel on vaan ihminen apinapuvussa, mut sitkun se tarttui kahdesta puusta pelkillä jaloilla kiinni (senmoinen 'hieman' yli mennyt sivuspagaatti) ja raapi toisella kädellä päälakea, toisella takapuolta, niin asiasta ei ollut sen suurempaa epäilystä. Eläin se oli.
Jatkettiin kävelyä. Tässä vaiheessa tuli eteen yks vaikeimmista kiipeilyosuuksista, kun piti päästä vuoren harjalta toiselle, meinaten, että ensin kavuttiin melkein pystysuoraa seinää alas ja sit seuraavaa ylös. Alko jo hiljalleen näkyä punaista väriä ihmisten poskilla ja kosteutta otsalla. Puolimatkassa ylöspäin löydettiin seuraava oranki, ja taas oli kuvaushetkenpaikka. Mulle tää oli enempi lepotauko, koska jossain vaiheessa alkoi tuntua pahalta sen eläimen puolesta, kun turistit tulee napsimaan kuvia puolen metrin päästä samalla kun eläin itse tekee tarpeitaan. Pystyi samaistumaan tilanteeseen kun muisti kuinka meistä valkoisista otettiin kuvia Borobudurin ja Prambananin temppeleillä. En tiedä kokeeko se oranki tilanteen yhtä ahdistavaks kuin me silloin, mut silti mun teki mieli pitää vähän etäisyyttä.
Vedet juotiin ja taas jatkettiin ylösalas, kannolta toiselle kunnes Amar sai tiedon, että mäen päällä on nähty iso urosoranki ja sit se lähti vetää ihan hirveetä hölkkää niitä rinteitä ylös. Kiivettiin ylös semmonen seinä sellasella nopeudella, että kuka tahansa voi hakea pääroolia seuraavasta hämähäkkimies leffasta. Ja ristus sitä hien määrää kun lopulta päästiin perille. Istahdettiin puunrungolle ihailemaan arvioiden mukaan 70 kiloista täysin villiä urosta. Siinä puussa kun se nökötti, niin ei saanu oikein kuvaa kuin iso se oikeesti oli, mutheti kun se lähti liikkumaan puusta toiselle... Sitä vaan odotti milloin ne bambut antaa periks ja apina mätkähtää maahan. Se eläin oli ihan karmeen kokoinen (no okei, pitkä karvainen turkki tuo paljon kokoa lisää) mut silti. Sanovat myös, että kun semmonen suuttuu niin kukaan ei tahdo olla lähellä. Amar sanoi, että semmonen reilusti ranteen paksuinen puu menee poikki kuin hammastikku, jos sillä kaverilla on huono päivä. Pysyteltiin suosiolla etäällä. Tästä käveltiin pari sataa metriä semmoselle pikku aukeelle jossa nautittin viidakkolounas ja älyttömän hyviä hedelmiä. Suomesta ei tuu ikinä saamaan niin tuoretta ananasta tai passion hedelmää mitä me saatiin maistaa eikä keskellä sademetsää istuminen ainakaan huonontanu makua yhtään. Toimii..
Taas reput selkään ja edessä oli vielä noin 1-1,5h kävely leirille. Taas kerran lähdettiin kapuaan pystysuoraa seinää ylös ja tuntui siltä että raivattiin tietä kulkiessamme. Ei haitannu toki yhtään. Mun sisäinen apina sai taas vallan ja perällä kävellessä mä pääsin leikkimään niillä 'flengaus'- kelpoisilla puilla ja liaaneilla. Eri jees. Päästtin viimeisen vuoren huipulle, josta piti enää laskeutua alas leirille. Alla joki lorisi, aurinko paistoi ja tuntui, että nyt ollaan oikeesti metsässä. Päästiin sinne joen varteen, taino koski se vielä siinä vaiheessa oli. Mä perällä ihmettelin kun kaikki edellä pysähtyi ja alkoi kaivaa kameroita esiin. No orankihan siellä taas oli, sillä oli vielä poikanen selässä riippumassa ja sekös tyttöjä miellytti. Erikoista tässä oli se, että se oli tullu alas puusta ja hypänny hollantilaispojan syliin. Siinä ne sitten istui lokoisasti sylikkäin kannolla ja paparazzit poltti filmirullia. Me muut jo ylitettiin se joki tai no puro se oli siinä kohtaamistä yli mentiin ja hollantilainen tuli loppujen lopuks käsikädessä orangin kanssa perässä. Apina erotettiin miehestä hedelmien avulla ja se siirtyi puun oksalle nauttimaan ananaksesta ja edelleen tytöt otti kuvia.
Sit oli aika laskeutua viimeinen puoli kilsaa alas päin ja lähdettiin taas eteenpäin. Minä jälleen perällä. Just kun pääsin sen oksan ohitse jolla tää oranssikarvainen istui, se hyppäs pois puusta ja lähti varsin vikkelästi nelinkontin tulee kohti. Mä vaivuin kahdeks sekunniks paniikkiin ja otin jo yhden juoksuaskeleen, kunnes muistin, että jos näin käy niin ei saa tehdä mitään nopeesti ja vaan olla rauhassa. No pysähdyin sit, kun oranki saavutti mutta ja välittömästi se tarras mua ranteesta kiinni otteella josta ei vaan päässy irti. Aina kun yritin vaivihkaa hivuttaa kättä irti niin se kiristi otettaan ja löysäs taas kun mä olin paikallani. Amar oli tässä vaihees jo kävelly pitkän matkaa ryhmän edellä ja sitä odotellessa vierähti varmaan 10 minuuttia siinä toisiamme tuijotellessa. Amarin apumies joka kulki perällä, yritti houkutella kyseistä naarasta metsän puolella kaikenlaisilla hedelmillä, tuloksetta. Amaria ei kuulunu ja mä aloin ehkä hieman hikoilla tilanteen takia, kun se apina lähti liikkeelle siihen suhtaan mihin alunperinkin piti mennä, mut otti vaan kaks askelta mun rinnalle kiivetäkseen mun syliin. Jep, Siinä sitä sit oltiin. 50 kiloa karvaa kirjailmellisesti kiipesi (sen takajalat otti tiukan otteen mun reisistä, ennenkun kietoutui mun vyötärölle.) syliin eikä osoittanu mitään halukkuutta poistua. Se tyttö painoi sen verran että mun oli mentävä heti polvilleen ja juttelin siinä sitten suomeksi sille kaikennäköistä ja koko ajan pelkäsin, että jos se sattuu suuttuu mulle, niin mä en palaa ehjänä kotiin. Onneks se oli sävyisä naisolento ja viimein kun Amaria ei kuulunu ja apumies kaivoi repusta villin kortin (lue. banaanit) ja laittoi ne kauemmas oksalle killumaan niin oranki luovutti mut paremman saaliin takia ja mä poistuin estradilta kovin nopsasti. Sit kävletiin muut kiinni ja luisteltiin parisataa metriä sorapolkua alas leirille. Kokemus näin jälkeenpäin oli tosi magee ja huomata kuin ihmismäinen se eläin oli (poikkeuksena ne takajalat joilla se tarras muhun), se oli semmonen jonka muistaa vissiin kauan. Sillon paikan päällä oli vaan enempikin kova pelko päällä, ekaks sen takia että ne on oikeesti kymmenen kertaa voimakkaampia kuin esim. minä ja toiseks, jos mä sattuisin oleen allerginen sille, niin se tekis hengittämisestä vaikeeta ja aivastuskohtaus 50-kiloinen oranki sylissä ei oo todellakaan ideaali lomanviettotapa!
No joo, päästiin leirille, mikä oli pienen vesiputouksen juureen kyhätty kolmen bambu ja pressu- teltan kompleksi. Siinä oli nuotion äärellä hirveen kiva viettää porukalla iltaa kun viidakkoon laskeutu säkkipimeys ja kaverit teki meille tosi hyvän illallisen. Amarin apumiehet, joita ilmestyi muutama lisää, ihmetytti ja kummastutti meitä kortti- ja taikatempuilla ja tehtävillä. Itse tykkäsin silti niistä juttutuokioista muiden kanssa notskin ääressä, taikatemput kun loppujen lopuks on vaan yleisön huijaamista tavalla tai toisella. Tai sitten matemaattisia 'sattumia' joilla ei ole mitään tekoa taikuuden kanssa. No kuitenkin, ilta kului ja puolilta öin päästiin nukkumaan ohuen ohuelle patjalle. Kovasti ei nukuttu yöllä, mutta paremmin kuin indojen yöbusseissa kuitenkin. Aamulla otettiin tosi rauhallisesti. Juotiin kahvit ja syötiin aamupalat ja 11sta aikaan käveltiin vielä joen vartta upeissa maisemissa noin puoltoista tuntia, kunnes tultiin sinne keskelle metsää rakennetulle hostellille. Siellä pojat kyhäs meille tubeista (eli yleensä ison rekan sisäkumi, jota käytetään kellumiseen hitaita jokia alaspäin) meille 'lautat' ja porukka lauttoihin, kamat mukaan ja laskettiin tunnin verran jokea alas takaisin Bukit Lawangin kylään. Oli sunnuntai-iltapäivä ja kylä oli täyttyny paikallisista ja Medanilaisita turisteita jotka oli tullu vittää pyhäpäivää joen varrelle pic-niciä syöden. Voitte edellisten kertomusten perusteella siis kuvitella minkälainen nähtävyys me oltiin, kun kahdeksan valkoihoista laskee lautoilla, jokea alaspäin, läpi kaiken sen väentungoksen. Taas meistä otettiin miljoona kuvaa ja videota. Mut ei se mitään, kivaa oli. Paikallisetkin poistuivat samana iltana takasin Medaniin ja jo illalla kylä oli yhtä kuollut kuin kaks päivää aikaisemmin. Mekin poistuttiin suht nopeesti nukkumaan.
Aamulla oli lähtö Medaniin josta oli tarkoitus lentää sit Malesiaan, Kuala Lumpuriin. Ei oltu kuultu Medanista sanaakaan hyvää, ja oltiin tosi skeptisiä siitä paikasta. Piti olla tosi likaista ja liikenne kaaosta, eikä tarttenu kuvitellakaan saavansa mitään halpaa/ok-kämppää. No, päästiin Medaniin ja otettiin riksa ekaan hotelliin jonka opaskirjamme kertoi. Se hotelli maksoi noin 4 kertaa enemmän mitä me suostuttiin maksaa ja jatkettiin matkaa. 50 metriä eteenpäin ja yhdeltä ovelta indo-kundi huikkas meidät sisään ja sanoi ne perussanat 'come here, cheap, very clean room here'.Mentiin sit kattoon se huone, ylimmässä kerroksessa siisti betonipunkkeri (betoni on Medanissa hyvä, se pitää kaikki murkut ja torakat ulkona) hyvällä vessalla ja hinta oli puolet vähempi mitä uskottiin et pitäis maksaa. Ei sit etitty enempää vaan sinne jäätiin. Vähän tutkittiin paikallista ostaria, käytiin keilaamassa (tappelu siitäkin tuli) vaihdettiin rahaa ja varmistettiin taksi/riksamatka seuraavalle päivälle lentokentälle.
Nukuttiin yö hyvin. Ostarilla käytiin tuhlaamassa viimeisiä rupioita (tai piti tuhlata mut ei me mitään ostettu) ja juotiin viimeiset Bintang-oluet hotellin baarissa. Lento lähti vasta 9ltä illalla joten koko päivä oli vähän odottelua, mut viimein päästiin matkaan. Saatiin riksa ja koska Medanin lentokenttä on noin 5 kilsaa kaupungista, oltiin ihan liian aikaisin kentällä. No päästiin kaikista tarkastuksista läpi ja odottelemaan lähtöä. Puol yhdeksän piti alkaa boarding ja hyvissä ajoin oltiin portilla. 10 vaille yhdeksän, todettiin jo että ollaan myöhässä ja lentokentän henkilökunnalta asiaa kysyttäessä oli vastaus suht indonesialainen 'yes yes, plain a littlebit late, but in 15 minutes start board plane'. Juu kyllä kyllä.Puoli kymmeneltä aukes portit ja kympin jälkeen päästiin ilmaan. Lennon piti kestää reilu tunti ja lento oli reilun tunnin myöhässä. This is Indonesia, there is no schedules. Myöhästelyn syykin selvis. Koneeseen oli vaihdettu uus säätutka, m ikä oli vissiin ihan kiva koska sää Medanissa oli kovin myrskyisä.
Siihen päättyi meidän seikkailut Indonesian puolella ja vauhdilla jatkettiin kohti uutta muslimimaata, Malesiaa. Siitä jatketaankin ens kerralla. Nukkukaa hyvin ja Joni ja Heli, toivottavasti pääsitte loppuun asti J
V ja EEEEE
- comments