Tiistai 4.11.08 Ouro Preto

Sumuisten vuorten gorillat navetassa

Olipa kerran kaksi turistia (gorillaa): Tiina ja Päivikki. Olemme muuten miettineet Päivikille jotain brasilialaisittain helpommin lausuttavaa nimeä - niin kuin esimerkiksi nimeä Tuula. Tiina ja Tuula. Onnistuisikohan? Niin, ne turistit saapuivat eräänä varhaisena, sumuisena tiistaiaamuna seitsemän tunnin bussimatkan jälkeen Minas Gerais osavaltioon, vuoristokylään nimeltä Ouro Preto. Tässä 1179 metrin korkeudessa sijaitsevassa pikku kaupungissa asuu noin 61 000 ihmistä, jotka tallaavat päivittäin mukulakivien sulostuttamia teitä. Nämä ihmisen keksimät teidenpäällystysjärkäleet koituivat myös Päivikin isovarpaan kohtaloksi kahdesti tänään: se alkaa lilertää. Turistit hoipertelivat tokkuraisina bussilta heidän hostellillensa, joka muistuttaa etäisesti navettaa - ei epäsiisteydessään vaan ulkoasussaan. Tätä kirjoittaessaan turistit makaavat sängyllään sateen piestessä navetan peltikattoa ja ukkosen luodessa tunnelmaa jylinällään ja salamoiden kajastaessa valoa ikkunan läpi, jonka läpi ei oikeastaan edes näe mitään. Valo ei pala. Päivikin päälle tulee katon läpi vesipisaroita. Huoneen navetanovimaisen räppänän lukko ei toimi, vaikka navetanoveen sopivaa avainta kuinka survoo lukkoon ja pyörittää suuntaan jos toiseen kierroskaupalla. Yksi seinä on tehty kivestä. Kylpyhuoneessa on karjakeittiöön kuuluvat hanat. Mutta suihkusta tulee lämmintä vettä, ja turistit ovat tyytyväisiä.

Ouro Preto ei ole sydäntautisen matkakohde. Kaupunki on yhtä kohtuuttoman jyrkkää ylä- ja alamäkeä. Reidet huutavat hoosiannaa kaupungilla kävellessä, samoin kuin autojen moottorit niiden kaasuttaessa ykkösellä pystysuoria mäkiä ylös. Kaupungin "alaosaan", tasaiselle alueelle, on asukkaiden iloksi rauhoitettu kettingein aidattu noin 50m x 30 m kokoinen lenkkeilyalue. Istuimme penkillä tämän parkkipaikkaa muistuttavan alueen keskellä ja ihmettelimme kun ihmiset juoksivat sitä ympäri. Yhtään pyöräilijää emme ole nähneet. Kaupungin maisemaa koristaa 23 kirkkoa. Talot on rakennettu kiinni toisiinsa ja selkeästi suosituin väri talojen ulkopinnoilla on valkoinen. Kaupunkia ympäröi joka suunnalta raikkaan vihreät massiiviset kukkulat. Maisemat ovat hyvin kauniita. Ennen ukonilmaa meitä ilahdutettiin kauniilla säällä: päivän päästessä käyntiin pilvet väistyivät ja maisemat pääsivät oikeuksiinsa auringon luodessa kirkkautta tähän sympaattiseen ympäristöön. Täällä ventovieraat ihmiset toivottavat kadulla hyvää huomenta toisilleen ja naiset kantavat tavaroita päidensä päällä. Supermarketeista ei ole tietoakaan ja kuplavolkkari on tykki vehje. Tuntuu kuin olisimme palanneet vuosikymmeniä ajassa taaksepäin.

Eilen heitimme heipat Riolle ja sen suloisille rannoille. Palasimme hostellille vielä illaksi ja kulutimme aikaa muiden eri kansallisuuksia edustavien matkaajien kanssa muun muassa opettamalla (Päivikki elementissään) ja opettelemalla korttipelejä portugalin-, englannin- ja suomenkielisten sääntöjen singahdellessa yli pöydän. Otimme taksin hostellilta kymmenen jälkeen kohti bussiasemaa. Kuskiksemme osui hauska keski-ikäinen mies nimeltä José Mauro. Hän oli hyvin puhelias ja energinen kaiffari, joka lauloi kiitäessään hämäriä Rion katuja, huitoen samalla käsillään ilmaa kuin pönkittäen laulun sanomaa entisestään.

Bussi lähti siis kohti Ouro Pretoa ennen puolta yötä, kun olimme keikauttaneet penkkimme makuuasentoon ja ystävällinen kuskimme Salvador oli jakanut meille tyynyt ja viltit sekä muistuttanut turvavöistä ja toivottanut hyvää matkaa. Tiina nukahti jo ennen kuin bussi oli ehtinyt ulos terminaalista.

Tiinan näkemys matkasta: Iskiessäni takamukseni bussin penkkiin olkapäätä särki jonkin verran, ja säikähdin jo, vaikuttaako tämä mahdollisesti unen saantiini. No, tunnetuin seurauksin, ei vaikuttanut. Kyyti oli aina perille asti tasaista ja mikäli kielitaitoni olisi riittänyt, olisin aamulla kiittänyt Salvadoria turvallisesta kyydistä. Pissalla ei tietenkään ollut tarvetta käydä. Välillä tosin heräsin korjaamaan hieman asentoa ja vilkaisemaan Päivikkiä, jolla oli jokin musta kangas kasvojen päällä. Kankaan alta kuului vaimeaa kuorsausta. Kaiken kaikkiaan bussimatka voidaan tiivistää seuraavasti: ehdottomasti antoisampaa matkustusmukavuutta verrattuna lentokoneen ahtaisiin puitteisiin, leuka rinnassa retkottavaan päähän, jäykistyneeseen niskaan ja kuolaläikkään paidan rinnuksilla.

Päivikin näkemys matkasta: Kävin ensimmäisen kerran pissalla jo ennen kuin bussi oli lähtenyt liikkeelle. Ihan mukava WC: oli vessapaperia eikä kukaan ollut pissannut reunoille. Ensimmäisen tunnin koitin saada unenpäästä kiinni kuuntelemalla MP-kolmosta. Koska vastaantulevien autojen valot häiritsivät unensaantiani, taittelin mustat legginssit silmilleni, etten näkisi niitä. Tämä auttoi, mutta pissahätä alkoi jo taas vaivata. Lähdin uudelleen pissalle, mutta hui miten kyydin nopeuden ja mutkikkuuden huomasikin eri tavalla, kun nousi seisomaan ja hoiperteli vessaan. Oli vaikeaa pysyä pystyssä ja alkoi tulla huono olo, sillä ei nähnyt ulos. Pääsin takaisin paikalleni; huono olo jatkui. Ajattelin, että jos oksennan edessäni olevaan laattapussiin, niin mihin saan sen tungettua kun se on täynnä. Laitoin korvatulpat korviini, otin hyvän asennon, nieleskelin sylkeä ja pikkuhiljaa huono olo unohtui. Koska taitellut legginssit pysyivät huonosti silmilläni, päätin vetää ne suuaukosta pääni yli, ettei unensaantini häiriintyisi lahkeiden valuessa alas silmiltäni. Se oli hyvä niksi: sain unta ja nukuin pätkittäin, mutta bussimatkaksi ihan mukiinmenevästi Ouro Pretoon asti.

Navetassa vietämme ainoastaan tämän yön. Aamulla pakkaamme jälleen rinkat, luovutamme huoneemme puolilta päivin, vietämme aikaa Ouro Preton relaksoivissa maisemissa kunnes bussikyyti kohti pääkaupunkia alkaa klo 19:30. Siitä alkaa 11 tunnin matka odottaen Celinhon jälleennäkemistä.