Arki on kuin vesi, se loytaa uomansa riippumatta siita minka maan multaa se auraa. Elamalla on tapana asettua aloilleen rippumatta ymparisostaan. Heraan aamulla kun aurinko raottaa unisia silmiaan vuorten takaa, vedan villasukat jalkaan ja juon liikaa laihaa kahvia ilman maitoa tai sokeria. Syon kaksi viipaletta siemenleipaa, avokadoa, juustoa ja tomaattia, ehka omenan tai jugurttia pahkinoilla, siemenilla ja hunajalla. Vessan ovi on ohut kuin ikkunan salekaihtimet. Syon aamiaiseni ja aanista voin paatella, etta muut ovat jo heranneet.

Ahtaudutaan bussiin tai kombiin, joka on niin taysi, ettei sinne luulisi mahtuvan yhtakaan matkustajaa. Bussin ovi ramisee kuin vanhan ladon ovi ja bussikuskin avustajapoika roikkuu puoliksi ulkona. Swazinaisten hiukset on letitetty mita mielikuvituksellisempiin muodostelmiin paalaelle. Tungoksessa niita paasee tarkastelemaan lahempaa kuin haluaisikaan. City Councilin respaaija hymyilee valkoinen hammasrivi vilkkuen ja paastaa meidat sisaan ovesta joka vinkuu niin etta korviin sattuu. Tyokaverini Sipho on jo toimistolla, valmiina juoksemaan pitkin Mbabanen katuja, kirjoittelemaan kirjeita, raportteja ja odottamaan niita, jotka odottavat joitakin muita. "Play the waiting game", Siphon omin sanoin. Oranssi lava-auto on vihdoinkin valmiina lahtoon, hyppaan polyiselle, kovalle lavalle, vaikka sisallakin olisi tilaa. Kuski ei taaskaan osaa ajaa, vaan leikkii kaasun ja jarrun kanssa niin etta hantaluut paukkuu auton lavalla. Tuulee niin kovaa ettei silmia voi pitaa auki, iho menee kananlihalle mutta en varmana laita hupparia niskaan. Jokaisesta auringonsateesta on otettava kaikki irti PRKL! Onhan taalla sentaan talvi, joka tuntuu samalta kuin suomen kesa aikaisin yllattavaa pimeytta ja ajoittaista kovaa tuulta lukuunottamatta.

Pimeä tulee aikaisin, töiden jälkeen ei voi jäädä kaupungille kuljeksimaan. Kävelen kotiin koska en jaksa odottaa kombia hämyisällä asemalla tungeksivien koululaisten kanssa. Tunnin jonottamiseen ei minullakaan ole kärsivällisyyttä yhdeksän tunnin työpäivän jälkeen. Matkalla tervehdin kymmentä ihmistä, kaikki sellaisia, joita en ole koskaan tavannut. Tai ehkä olen mutta en muista. Ihmiset näyttävät liian samanlaisilta. Kotona istun ulkona jos tarkenee, talvi iskee päälle lämpimänkin päivän jälkeen heti kun aurinko on kadonnut vuorten taakse. Juttelen muiden asukkien kanssa hetken aikaa, usein Alicen, joka opettaa liikuntaa eräällä Mbabanen ala-asteella. Hyllyssä on suurimmaksi osaksi vain huonoja leffoja, kuten Ernon hehkuttama tappavan tylsä 300. Kirjat on melkein jo luettu, seuraavaksi pitää siirtyä muiden asukkien majatalolle lahjoittamiin teoksiin. Juon iltateetä ja syön jotakin. Menen nukkumaan yhdeksältä mutta en ole ensimmäinen peiton alla. Laura on vetänyt tyytyväisenä sikeitä jo tunnin. Erno kaivaa suklaata iltapalaksi ja pyörittelee silmiään: "ei helkkari, mummot on JO NYT nukkumassa!" En saa unta, salekaidinvessan ovi on liian ohut.