Kaksitoista erikokoista puista elefanttia seisoo puolikaaressa poydalla. Yksi on vasahtanyt, kaatunut kyljelleen. Se kertoo katsojalleen kuluvan kuukauden. Swazimaalainen kalenteri on kadottanut viikot, paivat ja tunnit paahteiselle savannille. Taalla rakastetaan kuukausia, niille annetaan runollisia nimia, jotka jattavat lokakuut ja kesakuut kauas taakseen. Mika voisikaan kertoa herailevasta kevaasta paremmin kuin kuukausi nimelta Kuikan varjo piirtyy helmeilevan aamukasteen ylle? Tai loppukesan lahenemisesta Laulu, joka kuuluu vuorilta keskiyon pimeydesta, silloin kun sadon ensimmainen mango on kypsynyt. Ajan vahtimista ei arvosteta, ei ihminen ole sen orja, vaan aika on riippuvainen siita, mita ihminen tekee. Bussi ei lahde kello kahdeksalta, vaan silloin kun se on taynna matkustajia. Kokous ei ala kahdelta, vaan se alkaa sitten kun ihmiset ovat paikalla. Maailma kuitenkin pyorii kiivaasti lansimaisen aikakasityksen ja tehokkuusajattelun ymparilla, joten on vaan parasta muistaa, etta lentokone suomeen lahtee seitsemalta, eika sitten kun Laura on saapunut paikalle. Naurattaa koko aika. Seinakellon ohuet viisarit katsovat lanteen kietoen sen puristavaan syliinsa ja kellotaulun numerot vaantyvat ikuiseen, ilkikuriseen hymyyn.

Kirjoitin eilen tata tekstia kauan ja hartaasti nettikahvilassa takapuoltani puuduttaen. Nappaimet sauhusi, olin hyvassa vauhdissa ja yhteys toimi edes jotenkin. Sain vaivalla vaantamani tuotoksen valmiiksi ja painoin "julkaise". Koko teksti katosi bittiavaruuteen, taisi olla liian raskasta ladattavaksi. Totesin, etta nyt kylla vahan vituttaa, kohautin olkapaita ja jatkoin elamaa. Huomasin, etta suhtauduin asiaan yllattavan viileasti. Jokin on muuttanut muotoaan raskaan ja sulavaliikkeisen taistelun seurauksena. Olen ollut todella vasynyt, paivat ovat raskaita, vaikka ulkoista syyta vasymykselle ei ole. Uuteen ymparistoon sopeutuminen vie yllattavan paljon henkisia resursseja. Sielu tuntuu juuttuneen tuhkapilveen ja jokin sisainen voima yrittaa vetaa sita vauhdilla tanne etelaan. On ollut pakko oppia, pysahtya ja kavella. On pakko kuunnella ymparistoa, ei musiikkia. On pakko lukea, ajatella. On pakko hymyilla noyrasti kopiointihuoneen nutturapaiselle auktoriteettihirmulle. Taalla sana pakko ei kalskahda yhta ilkeasti kuin Suomessa, se ei revi eika riista, vaan puskee hellasti eteenpain, kuin antilooppi vastasyntynytta varsaansa.

Pitaisi kai kirjoittaa jotakin paivittaisesta elamastani taalla. Se tuntuu vaan niin turhalta, aivan kuin yrittaisin kuvata taloa, jonka parvekkeella kukkii varikkaat ruusut ja jonka aurinkoisella terassilla linnut visertavat, sanomalla vain kylmasti "se maksaa miljoonan". Pikku Prinssinsa lukeneet varmasti ymmartavat ongelman. Muutamaa asiaa voin iloksenne hehkuttaa. Olen nahnyt maata aivan valtavasti parin viikon aikana. Vuokrattiin viime viikonloppuna auto muutamaksi paivaksi ja sahattiin ympari Swazimaata. Miten voikaan nain pikkuiseen paikkaan mahtua niin valtavan erilaisia ymparistoja! Etelassa keltaisia kuumepuita, matalia pensaita tasangolla, 9 sarvikuonoa panssaroituneena keskelle tieta, ihoa raakkaava paahteinen aurinko ja 300 vuotta vanhoja ylikasvaneen kaktuksennakoisia puita. Pohjoisessa vuoristo, auton renkaat punaavat kuoppaiset vuoristotiet, saderintama, joka ajaa pikkuisella Tatalla kurvaievia hurjapaita kuin kasisuihku, joka yrittaa saavuttaa kylpyhuoneen lattialla liukastelevaa hamahakkia huuhtoakseen sen lattiakaivosta, maailman toiseksi korkein kivi, portugalin ja jonkun afrikkalaisen kielen sekoitusta vaantava mozambikilaispakolainen ja sillta, joka hetken paasta olisi havinnyt taistelun tulvivalle joelle. Kaytiin parissa eri luonnonpuistossa elukoita ihmettelemassa ja patikoimassa poluilla, jotka muuttuivat valilla puroiksi. Ihmeteltiin tukkia, joka tarkemmin katsottuna olikin valtava krokotiili, joka odotti suu aukii epaonnekasta saalista. Pysahdeltiin, haisteltiin ja etsittiin sitruunamelissan tuoksun lahdetta. Yritettiin tallentaa saihkyvansinisia lintuparvia mutta pikselit eivat tee niille oikeutta ja linnut tiesivat sen. Kaikkein kunniakkain hetki oli kun polven korkuinen teravahampainen pahkasikapumba sai kaksi mahaa kierahtamaan saihkahdyksesta, kun uhkaava sika syoksahti kohti torahampaitaan esitellen.

Kuherruskuukausi on kaynnissa ja Swazimaa pitaa minua hellassa otteessaan. Tuntuu ihanalta, etta kerrankin saa tutustua vieraaseen kulttuuriin ajan kanssa. Parin viikon lomamatkoilla nakee niin vahan, eika mikaan maa ole valmis antamaan itsestaan siina ajassa. Tyoskentely vieraassa kulttuurissa antaa paljon syvallisemman kuvan maasta ja ihminen oppii itsestaan aivan uusia asioita. Ikava kuitenkin muistuttaa itsestaan tietyin valiajoin. Tanaan oli se paiva kun viimeinen "vanha" suomikontakti sanoi heippa ja lensi yli atlantin. Oli outoa syoda hippikahvilassa yksin lounasta ja puhua englantia koko paiva ihmisille, joita ei viela kovin hyvin tunne. Samalla mieleni kuitenkin kihisee innosta, olen taysin vapaa tekemaan ihan mita huvittaa ja kopiointihuoneen auktoriteettitatikin nayttaa jo loysaavan nutturaansa!