Profile
Blog
Photos
Videos
Asuncionin absurtit asukkaat
Viivyimme viikon Paraquain pääkaupungissa, Asuncionissa ja viimein pääsimme eteenpäin. Eilen saavuimme Concepcionin kaupunkiin, keskelle Paraquaita. Parissa viikossa olen huomannut, että tämä maa on, hyvin kliseisesti sanottuna, täynnä vastakohtia.
Matkaopas väitti, että "mikään ei ole niin ristiriitaista kuin köyhyys ja rikkaus Asuncionissa". Mikä on oikeastaan ihan totta. Kaupungin uudessa keskustassa, vanhan kaupungin itäpuolella on kiiltäviä ostoskeskuksia, autokauppoja täynnä älyttömän suuria autoja, joita Suomessakin näkee lähinnä uusjupeilla.
Uusien kerrostalojen edessä on aina vartija, joka päivystää ympäri vuorokauden. Omakotitaloissa, jotka muistuttavat enemmän linnoja, on ympärillä muuri ja sen päällä sähköaita ja hyvin jumannäköistä piikkilankaa. Näiden muurien takana ihmiset näyttävät pelkäävän elämää tai ainakin suurinta osaa siitä. Isäntämme varoittelivat meitä suunnilleen kävelemästä missään päin kaupunkia, ettei meitä ryöstettäisi. Mikä kyllä saattaakin olla ihan totta. Kaupungin slummi nimittäin alkaa heti presidentinpalatsin takana ja siellä ihmiset asuvat kirjaimellisesti peltihökkeleissä. Tuskin olisi ihan paras idea harhailla sinne blondina pimeän jälkeen.
Majoitumme kahdessa älyttömän kokoisessa asunnossa, joita molempia asuttivat ulkomaalaiset. Toinen isäntämme oli jenkeistä ja asui työnantajan piikkiin ja toinen isäntä oli saksalainen mediamoguli. Saksalainen Marco pyöritti omaa nettijulkaisu firmaa ja asutti yksin asuntoa, joka täytti koko kerroksen uutuuttaan kiiltävästä kerrostalosta. Tästä ilosta mies maksoi vaatimattomat 1 000 dollaria kuussa. Mukava kaveri, ei siinä mitään, mutta enoikein osannut sisäistää elämäntapaa, missä joka paikkaan ajetaan yksinkin jumalattoman kokoisella maasturilla. Kaveri ei kuulemma ollut neljän vuoden aikana ajanut kertaakaan bussilla koko maassa. Aika kummaa.
Jenkin asun to oli vieläkin älyttömämpi. Päästiin laskuissa viiteen kylppäriin ja sitten mentiin sekaisin. Muutaman kilsan päässä näistä kodeista ihmiset asuvat muovista ja kepeistä kyhätyissä teltoissa keskellä puistoa ja lapset juoksevat ympäriinsä ilman kenkiä. Vastakohdat senkun kärjistyvät, kun lähtee kaupungista ulos. Maantien varsilla näkee ihmisiä asumassa samanlaisissa teltoissa pitkin matkaa.
Satun töiden perässä menimme myös pieniin maaseutukyliin, joissa Planilla on projekteja. Nämä kylät olivat aina melko huonokuntoisten hiekkateiden päässä. Yksi tie oli muuttunut parin päivän sateiden jälkeen melkoiseksi savivelliksi ja sillä sukkuloiminen oli kohtuullisen hankalaa jo järjestön uutuuttaan kiiltävällä nelivetomaasturilla. Siinä sitten kun lapsi sairastuu, niin lähdepä viemään sitä kilometrien päähän lähimpään kylään, jossa on sairaala. Varsinkin, kun paikallisten kulkupeli oli yleensä mopo, apostolinkyyti tai härkien vetämä vankkuri.
Luulen, että viimeistään näissä kylissä iski päällä jonkinmoisen vitutuksen aiheuttama kulttuurishokki. Joka kylässä oli tolkuton määrä lapsia, jotka aluksi pelkäsivät isoja valkoisia vierailijoita, mutta aika pian parveilivat kilpaa kameran eteen. Olisi ollut mukava puhua lapsille heidän äidinkieltään, guarania, jota Paraquaissa kuulemma puhuu lähes jokainen. Joka tapauksessa kylissä näki, että ihmiset, joilla ei ole juuri yhtään mitään, näyttivät olevan äärettömän onnellisia. Kaupungeissa ne, jotka näyttivät omistavan kaiken, pelkäsivät liikkua missään ilman autoa pimeän jälkeen. Niinpä mekin päädyimme kaupungissa lähinnä uutuuttaa kiiltäviin yökerhoihin ja tylsiin ostareihin.
Maaseutukylät sen sijaan avasivat silmiä ihan kunnolla. Tuli vaan päälle sellainen kiukku, että eikö tässä maailmassa helvetti soikoon kukaan osaa paremmin jakaa rahaa. Ja mietin, että tähänkö suuntaan Suomessakin halutaan viedä asiat ottamalla entistä enemmän niiltä, joilla ei ole mitään ja antamalla verohelpotuksia niille, joilla on jo kaikki. Tuli myös sellainen olo, että pitäisi oikeasti painua jonnekin Paraguain maaseudulla vapaaehtoisduuniin ja jollain tavalla auttaa, eikä vain tuhlata rikkaan länkkärituristin eurojaan Asuncionin ravintoloissa.
Matkan oli alunperin tarkoitus jatkua ylös Paraguai jokea täältä Concecpcionista. Sekin seikkailu jää tällä kertaa väliin, koska joen yläjuoksulta ei ole bussiyhteyksiä muualle kuin Brasiliaan. Lopulta päätimme, että menemme kaikesta huolimatta Chacolle ja koetamme siellä päästä vähän katselemaan villielämää. Boliviassa ainakin minä sitten painun jokilaivalla viidakkoon, vaikka mikä olisi. Paraguaissa siis on edessä vielä yksi kansallispuisto ja sen jälkeen matka jatkuu kohti Chacon autiomaata ja Mennoniitti-siirtokuntia.
Antti
- comments