Recoletan hautausmaa ja La Bocan värikkäät talot bongattu. Ja ziljoona muuta turistia kummassakin. Opaskirja ja kaikki muut maltilliset opukset hehkukttavat, että La Boca on enemmän tai vähemmän vaarallinen kaupunginosa, asuuhan siellä duunareita. Paikallinen majoittajamme tosin oli sitä mieltä, että sinne kyllä voi päivällä mennä ihan mihin vaan. Uskoimme jälkimmäistä.

Paikalle Bocaan päästyämme poliisi bongasi meidät lukemasta opastaulua. Pian koppalakki oli antanut suosituksensa: tuosta kulmasta tuonne, eikä ainakaan tältä kadulta taaksepäin. Toteltiin ohjeita ja päädyttiin kaduille, joilla oli hassusti maalattuja taloja. Ja elokuvanteko käynnissä.

Sitten käännyttiin toisella alueen pääkaduista, joka oli sekin täynnä hassun värisiä taloja. Ei kannattunut. Joka ravintolasta joku tarttui suunnilleen paidanhihasta kiinni ja yritti myydä jotakin kalliiseen hintaan. Suomenkaan puhuminen ei oikein toiminut. Perisuomalainen hiljaisuus sen sijaan tepsi. Mitä nyt yksi hyyppäri jaksoi roikkua Sadun perässä muutaman kymmentä metriä, kunnes tajusi, ettei kannata.

Sitten käännyttiin kaduille, joilla turistioppaan mukaan pitäisi vähintään päästä heti rahoistaan. Kannatti. Ei päästy rahoista, mutta nähtiin, miten ihmiset oikeasti elää kulissien takana siinä palassa sitä duunarikaupunginosaa. Ja se näytti tosi paljon samalta, kuin muutkin Buenos Airesin sivukadut. Raaimmillaan siis suunnilleen romahtaneita taloja, nuoria äitejä, läpeensä paistavaa köyhyyttä. Tiilimurjen vierästä tielle pölähti kaksi pikkulasta. Talojen seinäpelleistä aurinko ja vuodet olivat syöneet kaikki värit samaan ruskean sävyyn. Toisaalla näytti siltä, että tiilitaloista oli pari kerrosta lähtenyt kävelemään. Mutta ihmiset vaikutti aika lailla eloisemmilta ja aidommilta kuin merkillisellä turistikadulla. Eikä turistalaumasta ollut tietoakaan.

Nyt ollaan myös syötä muuten Boca Juniorsin kotistadionin vieressä. Luulisi, että suuren futisseuran kotikapakka olisi jotenkin vaikuttava. Se olikin perusargentiinalainen grilli, josta sai hiton hyvää makkaraa ja halpaa kaljaa. Stadikalle ei menty riistohintaan.

Siitä Recoletasta vielä. Harvassa paikassa sitä tuntee yhtä hyvin, että ihmisrotu tuhlaa kaikki rahansa turhuuteen. Hautapaikan hinnat lähtien 40 000 jenkkitaalaa. Sillä sitten saa ruumilleen kappelin, jonka ikkunat joku käy vuosien päästä kivittämässä ikkunat rikki. Mutta myönnetään: olihan siellä ylettömästi älyttömimpiä hautoja, joita ikänä tulee ihminen näkemään. Kuvattua tuli ja paljon. Jaksettiin lähes tunti hautuumaan espanjankielistä opastusta ja tajuttiinkin jotain, hyvä meidän joukkue!

Antti