Profile
Blog
Photos
Videos
En halua, että kukaan pääsee sanomaan, mitä minä sanoin. Siksi olen yrittänyt kovasti uskoa ihmisten rehellisyyteen, mutta silti pitää tavaroistani hyvää huolta. Esimerkiksi metrossa olen aina nostanut reppuni mahapuolelle, silmieni alle, jotta kukaan ei pääsisi tonkimaan taskuja.
Kerran kuitenkin hyvin hiljaisella kadulla tunsin, että joku kopeloi reppuani. Käännyin ympäri ja näin naisen takani. Hän kysyi minulta muka viattomasti espanjaksi "mitä tapahtui?". Jos olisin voinut napauttaa takaisin, mitä kielimuurin vuoksi en voinut, olisin todennäköisesti kysynyt, että jos niin kova tarve vessapaperille on, voi sitä suoraankin kysyä, ei tarvitse yrittää varastaa. Nainen oli siis aukaissut reppuni pikkutaskun, jossa en säilytä Sisu-pastilleja ja vessapaperia arvokkaampaa tavaraa.
Samoin ruuhkametrossa, laukun ollessa mahapuolella joku onnistui käpälöimään kummatkin repun kaksi taskua auki. Mitään ei onneksi viety. Sisu-askin katoaminen olisi harmittanut, se on tullut täällä tarpeeseen.
Kupoliinhan se silti otti. Olisi niin mukava uskoa, että suurin osa ihmisistä on kunnollisia ja rehellisiä, myös valtamerten takana. Naiivi ei tarvitse olla, mihin kyllä myönnän minulla olevan taipumusta siinä missä monella muullakin suomalaisella, mutta on siinä naiiviudessa jotain hyvääkin. Olisi kaunista säilyttää usko ihmisten perushyvyyteen.
Ollaan oltu kuukausi reissussa. Mieleen on jäänyt lähinnä tuokiokuvia.
La Bocassa, Buenos Airesin työväenkorttelissa naisen hymy, kun tarjosin apuani poimimaan jättiläismäisiä perunoita kadulta. Ne olivat levinneet siihen avuttoman muovipussin sanoessa yhteistyösopimuksen irti.
Samassa kaupunginosassa pikkupojat pelasivat tennistä sementtikentällä ja hieman sivummalla pariskunta tanssi tangoa tyhjän kahvilan terassilla. Istuuduimme katsomaan omaa yksityisshowta ja juomaan espressot.
Kahvilassa työskenteli (nyt normaaleissa miehen vaatteissa pyörivä) dragqueen. Paikka oli ilmeisesti jokin julkkisten hangaround-paikka. Omistaja esitteli seinällä roikkuvaa valokuvaa, jossa hän poseerasi Susan Sarandonin kanssa.
BA:ssa ihmiset ovat kovia jonottamaan. Joskus aamuisin näkee pitkiä, pitkiä jonoja pankkeihin. Tyhjentääköhän ne aina palkkapäivänä tilinsä käteiseksi, vai mistä siinä oikein on kysymys? Busseihin myös jonotetaan. Se on jotenkin omituista. Suomalaisempaa kuin Suomessa.
Kävimme teatterissa katsomassa näytelmää, joka oli suunnattu sokeille. Tai ehkä kuitenkin näkeville, tarkoituksena antaa kokemus siitä millaista voisi olla sokea. Työryhmässä oli sekä sokeita että näkeviä. Näytelmässä tarinaa kerrottiin äänin, tuoksuin ja tuntoaistin avulla. Sali oli aivan täysin pimeä. Oli kyllä jännä kokemus, harmi vain, että espanjan kielitaito ei ole vielä riittävän hyvällä tasolla jotta olisi ymmärtänyt riittävästi.
Buenos Airesin jälkeen suuntasimme etelään. Pysähdyimme ensin Sierra de la Ventana nimisessä pikkupaikassa. Siellä argentiinalaisten ystävällisyys tuli taas esille. Menimme katsomaan vesiputousta (vuori oli "kiinni" sateiden vuoksi, joten sinne meitä ei päästetty vaikka yritimme) ja olisimme joutuneet odottamaan bussia takaisin majoitukseen viitisen tuntia.
Juttelimme nuoren argentiinalaisen pariskunnan kanssa, nainen oli ollut edellisenä vuonna Suomessa. He tarjoutuivat heittämään meidät pikkukaupunkiin, jossa majottauduimme. Annoimme heidän ajaa meidät läheiseen kylään, jossa oli kivempi odottaa bussia kuin keskellä metsää. Jotenkin älytöntä, että vieraat ihmiset tarjoutuvat kuskaamaan parikymmentä kilometriä eri suuntaan kuin mihin itse ovat menossa.
Sierra de la Ventanasta läksimme taas ykkösluokan vaunussa junalla puksutellen Bahia Blancaan. Tässä vaiheessa on kerrottava, että ykkösluokka täkäläisessä junassa tarkoittaa hajonnutta penkkiä, ikkunaa, josta sataa sisään, lainehtivaa lattiaa (jos sataa) ja vessaa, jonka käyttämiseen tarvitsee rutkasti mielikuvitusta ja hyvää huumorintajua.
Mutta Bahia Blancaan pääsimme. Se oli aika tylsä paikka, joten viihdyimme ainoastaan yhden yön. Sieltä matkasimme Carmen de Patagoniaan. Siellä sattui olemaan paraati. Paikalliset juhlivat voittoisaa sotaa Brasiliaa vastaan joskus 1800-luvun alkupuolella. Carmen de Patagonia ja sen naapurikaupunki Viedma ovat tavallaan portti Patagoniaan. Ellei brassijoukkoja olisi siis pysäytetty siihen, Argentiina olisi saattanut menettää koko Patagonia Brasilialle. Näin hotellin emäntä meille tarinoi.
Carmen de Patagoniasta ajelimme rantakohteeseen Las Grutasiin, missä olemme nyt. Tänään menimme rannalle noin neljän kilometrin päähän Las Grutasin taajamasta. Liftasimme sinne avolavapakun kyydissä. Takaisin kävelimme rantaa pitkin. Olisipa ihana oppia espanjaa pian niin paljon, että voisi oikeasti keskustella paikallisten kanssa. Nyt varsinkin ollaan niin pikkupaikassa, lomakylässä, mutta sellaisessa mitä pääasiassa argentiinalaiset suosivat, että kaikki tuntuvat olevan kiinnostuneita meistä valkonaamoista. Alkavat juttelemaan ja kyselemään. Olisi kiva osata jutella vähän enemmän takaisin.
Satu
- comments